Keltainen painoväri sanomalehdissä oli uusi juttu 1890-luvulla, jolloin sitä kokeiltiin sarjakuvahahmo The Yellow Kidin pitkään paitaan. Sarjakuvaa julkaisseet sensaatiohakuiset lehdet saivat sittemmin näistä vaiheista kutsumanimensä.
Nykyisistä alakoulun piirustuspapereista minulla ei ole käsitystä, omana kansakouluaikanani käytettiin paljon huokoisia ja himmeävärisiä. Niillä oli etuna valkoisen väriliidun käyttämismahdollisuus, jolla hanki ja jää piti hahmottaa. Valkoiselle paperille talvimaiseman teko veisi turhan vähän aikaa, ja oppilaiden levottomuuskerroin saattaisi nousta häiritsevälle tasolle.
Toimin useana vuonna erään pankin järjestämän kansainvälisen piirustuskilpailun tuomaristossa. Yhdestä koulusta tuli aina töitä - hyvin sijoittuneita, joissa koko paperi oli kauttaaltaan käsitelty liiduilla, kaikki pinnat värin peitossa, kun taas jostain muualta tulleissa maa ja taivas oli käsitelty viitteellisemmin, muutamalla sinisellä tai vihreällä kiemuralla. Taiteellinen vaikutelma, kuvaamataidon tärkeys paikallisessa opsissa, kuri ja järjestys - ja tietysti opettajan suuntautuminen - vaikuttavat tulokseen.
Omaa työtäni tuomaroidessani kiinnittäisin huomiota ensiksi ilman muuta väripintojen käsittelyyn. Taivas on jätetty pilvisen harmaaksi, aivan kuten se kevättalvella usein on, mutta tässä aurinko kuitenkin paistaa täydeltä terältään. Aurinkoa ei keväisestä kuvasta voi hevillä jättää pois, joten sininen mahdollisesti pilvien kirjavoittama taivas olisi parempi. Lumista maata on käsitelty suhteellisen tarmokkaasti, ja itse asiassa on hyvä, että se ei ole tasaisen valkoinen, Lumessa on aina luonnossakin varjoja antamassa elävyyttä. Lyijykynän jälki on melko maltillinen korostaen vain pintojen muotoja ja kevättä kuvaavassa yksityiskohdassa, tiheässä tipunnassa räystäältä. Vesi tippuu koko katon leveydeltä, äkkiseltään luulisi, että seinä on pystylaudoitettu, mutta tipparivit on ilmeisesti piirretty vasemmalta oikealle, jolloin etenemissuunnassa on ajanpuutteen tai väsymisen johdosta kuvattavia pisaroita yksinkertaistettu. Auringolle piirretyt kasvot antavat miinusta. Väriliiduilla tehtynä olisi hyväksyttävämpi. Talon väritys ikkunanpuitteiden suhteen on kekseliäs ja raikas, vastaväri punaiselle katolle ja verhoille. Voi myös olla, että Porvoon vahaliiduista, Borgå vaxkritor, oli rasiassa jäljellä enää valkoinen, keltainen, punainen, ruskea ja vihreä. Tähän viittaa myös mainitsemani taivaan käsittelemättömyys.
Valitettavasti koko kouluaikanani ei käytettävissä ollut kunnollisia pastelliliituja, joita tuotemerkin mukaan kutsuttiin Sakuroiksi. Vahaliidut tekivät jälkeä vain kuvan mukaiselle himmeälle ja pehmeälle paperille. Vahaliiduista siirryttiin sotkemaan vesiväreillä. Laveerausta hokivat opettajat niin kansa- kuin oppikoulussakin. Vettä valuvalle paperille muodostui merenalaismaisemiin turvonneita kaloja, ja muutkin maisemat ja asetelmat näyttivät olevan sumun hämärtämiä, oikeasta akvarellitekniikasta ei ollut puhettakaan, vaikeaahan se on öljymaalaukseenkin verrattuna.
Paikallistasolla ekaluokkalaisten sarjassa saattaisi tippuvien räystäiden ansiosta tulla kunniamaininta, mutta ei jatkoon.
6 kommenttia:
kavi
mie ihastuin täyvvellisesti noihin tippuviin saipisaroihin. Ehkä niihen yhtäaikasuuteen? Marssijärjestykseen?
En sentään samastunu.
Pisaroitahan sitä pitäis kuluvassa kuussa vuotella räystäältä ja taivaalta. Lumia näyttää, että ens viikonloppuna tulee lisää lumia, mutta maanantaina vettä. Onpahan kerrassaan herrassaan.
kavi
tuossa kuvassa onnii huonosti kolattu lumi. Jämptimmin kolaat nykysin - mitä nyt oon valokuvista päätelly.
Hyvä gravitaatiokriittinen kariav
Erityisesti nuo katolta tippuvat pisarat kiinnostavat fysikaalisena havaintomateriaalina.
Päädystä tippuu pyöreitä, alemmas ehtineinä toki soikeita pisaroita.
Seinustalla pisarat ovat matomaisesti venähtäneitä, Pisaroitten määrä on kuvan oikeassa laidassa räystään ja kuvan alalaidan välisellä matkalla vähäisempi kuin talon päädyssä.
Olen pohtinut asiaa syvällisesti. Talon seinustalla näyttää vaikuttavan oikealle päin liukuvasti voimakkaammaksi muuttuva gravitaatio, ja ilmanvastus jotenkin venyttää pisaroitten muotoa.
Reaalimaailmassa pisaroitten putoamisnopeuden pitäisi kasvaa mitä kauemmas räystäästä itse kukin pisara viimeisellä matkallaan ehtii.
Pysäytyskuvassa tulisi pisaroitten keskinäisten välimatkojen olla sitä suurempia, mitä kauemmas lähtöpisteestä pisarat ovat ehtineet.
Ilmiö muistuttaa siten televisiostakin tuttua suomalaishiihtäjien asemoitumista norjalaishiihtäjiin nähden yhteislähtökilpailuissa.
Piirroksessa myöhemmin räystäästä irtoavat pisarat näyttävät siis kuitenkin saavuttavan aiemmin lähteneitä pisaroita, sillä välimatkat säilyvät vakioina, vaikka aiemmin lähteneet ovat kiihtyvän nopeutensa johdosta putoamisen varhaisemmassa vaiheessa kiskaisseet jo etumatkaa.
Jos voisimme tarkastella tilannetta kuvan alapuolelle jääneellä alueella, olisi ilmeistä, että päälleajoja tai holtittomia ohituksia olisi nähtävissä.
Tilanne voisi päättyä suureen katastrofiin.
Onneksi kaikki lumi on katolta jo sulanut, joten kovin monta lisäpisaraa ei matkalle enää olekaan lähtemässä.
Jos uskomme Einsteinia, ja miksemme uskoisi, koko painovoimaahan ei ole, vaan pisaran liike johtuu aika-avaruuden kaarevuudesta. Jos kuvassa ei pudottaisi vastustavaa maata vastaan, pisarat jatkaisivat liikettään kaareutuen kohti lähintä mustaa aukkoa. Toisaalta emme tiedä, onko talo maanpinnalla lainkaan, koska piirustuspaperi loppuu jo ennen kivijalkaa. Voimme siis olettaa, että katsojalle on jätetty mahdollisuus hahmottaa kaareutuminen ja siten myös ennen mustaa aukkoa ei törmäyksiä satu. Aukossa onkin sitten tarjolla lopullinen ratkaisu "Die endliche Lösung", kuten Saksan filosofit viime vuosisadalla päättelivät.
Hyvä kaarevan avaruuden kariav
Kun Suomi vuonna 2009, ystävällisten amerikaanosubprimehuijaripankkiirien suosiollisella avustuksella lähti pohjattomalta tuntuneeseen syöksyyn, vertasin tätä tuolloin rajallisilla avaruudenhahmottamistaidoillani siihen, että Suomen vapaa pudotus on mahdollinen vain joko siten että
1) Suomi on Kharonia kiertävällä radalla, tai
2) Suomi on syöksymässä mustaan aukkoon ...
Muissa tapauksissahan alastulo on aina varma.
Niin kuin Antti Hyvärisellä tai Aulis Kallakorvella.
Koska elämme moniarvoisessa globalisaatioyhteiskunnassa, on vältettävä takertumista värimaailmaltaan kovin rajoittuneisiin aukkoihin.
Mehän kaikki tiedämme, että sateenkaari se on nykyaikaa.
Sateenkaarikin on nimensä mukaisesti kaareva. Ja kun valuminen kohti pohjaa lopulta lakkaa, on vastassa ylimaallisen runsas ja mittaamattoman arvokas aarre !
Kohtalo toki tuotti aikoinaan vain Aarre Asialan, jonka asiallinen kaari oli alle 8-metrinen.
Artikkelin kuvitukseen ei näytä sisältyvän sateenkaarta, jos kohta ei Kharonia eikä mustaa aukkoakaan.
Aurinko armas kuivas satehen.
Finskihämähäkin uusi nousu siis alkakoon.
Lähetä kommentti