Sukulaisista ja vannomattomista valoista

Jouluaatonaaton sää kirkastuu. Lunta on jo ihan tarpeeksi, kiitos vain.  Jouluna usein kohtaamme ja muistelemme sukulaisia, niin edesmenneitä kuin edeskäypiäkin. Amerikassa näkyy olevan kilpailuja komeimmista jouluvaloista, Suomenkin näköradiosta näitä on voitu seurata. Kesällä jo innokkaimat kaivavat lamppuja varastoistaan ja suunnittelevat tulevia spektaakkeleita. Mikäs siinä, jos lamppuja, virtaa ja pätäkkää piisaa. Joku on pejoratiivissävyisesti määritellyt parhaiksi jouluvaloiksi etenevät jouluvieraiden auton takavalot.

Vähän Sudenpentujen Käsikirjaa muistuttavassa sivustossa, Futility Closetissa, jota pääsee lukemaan tämän sivun oikeasta laidasta kuten muitakin mielestäni lukemisen arvoisia tekstejä, oli pari päivää sitten seuraava sukulaisuussuhteita käsittelevä vanha tarina, jonka toki olen kuullut ennenkin, mutta lukijoiden kiihkeistä pyynnöistä huolimatta julkaisen tämän tositapahtumiin oletettavasti perustuvan kertomuksen suomennettuna ja ilman traagista loppuratkaisua.

Mies nai lesken, jolla oli aikuinen tytär. Miehen isä kävi kylässä, rakastui tyttöön ja meni tämän kanssa naimisiin. Niinpä isästä tuli miehen vävy ja tytöstä äiti. Vähän ajan päästä vaimo synnytti pojan, tästä tuli isän lanko ja miehen setä, sillä hän oli tämän äitipuolen veli. Isän vaimolla - siis äitipuolella - oli myös poika, hän oli miehen veli ja samalla lapsenlapsi, sillä hän oli hänen tyttärensä poika. Miehen vaimo oli hänen isoäitinsä, koska oli äidin äiti. Mies oli vaimonsa aviomies ja samalla lapsenlapsi, ja koska isoäidin aviomies on isoisä, mies oli itsensä isoisä.

Ravia

Kaksi ravihevosta ja koira odottelevat tallissa seuraavan päivän kilpailua. Vanhempi hevonen sanoo nuoremmalle: - Pyydän sinulta palvelusta. Tämä on viimeinen kilpailuni, ja jos voitan sen, pääsen eläkkeelle loppuiäkseni hyville laitumille juhlittuna sankarina. Jos taas häviän, edessä on kyyti metvurstitehtaalle. Tiedän, että olet nopeampi kuin minä, ja voitat varmasti, mutta voisitko nyt antaa minun voittaa?
Nuorempi vastaa: - Urani on alkanut loistavasti, yhtään kilpailua en ole vielä hävinnyt. Jos nyt en voita, se herättää spekulaatioita ja epäilyjä kunnostani. Tehtaalle en ehkä joudu, mutta maineeni ja omistajani maine kärsii, ja ne jotka ovat veikanneet puolestani pettyvät. En voi suostua pyyntöösi.

Silloin koira sanoo: - Kuinka saatat olla noin julma ja sydämetön. Uralla tulee väkisinkin notkahduksia. Olet vielä nuori ja sinulla on paljon saavutettavaa tulevaisuudessa. Ei yksi häviö pitkässä ravissa tunnu yhtään missään.

Nuorempi hevonen sanoo vanhemmalle: - Kato, puhuva koira.

Sokurpihit

Isäntä puuhailee ulkona liiterin nurkalla, mitäpä puuhailleekaan, polttopuita pienentelee ja pinoihin latoo, mitäpä sitä nyt muuta muuten joutava mies talvella, kun perunat on kellarissa ja emäntä tuvassa - ikkunasta näkyy miehen puuhia tarkkailevan. Nyt heilauttaa kättään jo sen oloisesti, että mentävä on. Olisikohan kahvin aika, vai mitä se meinannee.

- Muistaakos se, että lähetysompeluseura on meillä ylihuomenna? emäntä tiedustaa. - Kirkkoherra ja ruustinna tulevat ja omalta kylältä väkeä paljon.

Ei olisi muistanut, jos ei olisi muistutettu.
- Pakanalapsille villasukkia, isäntä ynähtää.
- Elä siinä kutjaile, huomenna käyt kaupungissa ostamassa tarvikkeita.
- No mitä sitä nyt...
- No mitä! Kahvia, sokuria ja sokurpihit ainakin.
- Sokurpihit, mitä myö niillä?
- Tuolla kun ulkona käyt liiterin nurkan takana asioillas ja sitten samoilla sormilla kopeloit sokuria kuppiin, niin kyllä hävettää, kun vieraita on pöyvässä.
- No suatanhan minä käyvä, ja voipihan sitä jottain muutakin asiata samalla toimittaa. Tuolla halkopinossa on semmonen kolo, joka kaipaa täytettä. Voitais sitten naapurin kanssa käyvä kahtomassa.
- Vai halkopinoja kahtomaan, rovastin aikana ette ainakaan mene - mutta sokurpihit pittää olla kahvipöyvässä!

Seuraavana päivänä iltamyöhään, kun emäntä on jo yöpuulla isäntä palaa reissultaan.
- Toitko pihit? emäntä kysyy unissaan.
- Toin toin, mies vastaa ja kellahtaa sängylle.

Ompeluseura sujuu rattoisasti, rovastikin on kiinnostunut halkopinosta huolimatta ruustinnan vihaisista katseista. Vieraiden poistuttua emäntä tiukkaa mieheltään, minne sokeripihdit ovat joutuneet. Eivät olleet pöydässä koko iltana, kun niitä ei löytynyt mistään.

- Tuonnehan minä vein ne käyttöön liiterin nurkalle.

Gulfin baari

Blondi oli saanut potkut Teboililta.
- No, kun mä vastasin puhelimeen aina että "Tebloil", niin ne ei kestäny sit enää, hän avautui ystävättärelleen.
- Mitäs sä nyt duunaat? tämä kysyi.
- Mä oon Gluffilla.

Lusikka

Auto kurvaa pihaan. Ei mikään kovin erikoinen eikä hieno. onpahan vain tuommoinen tavallinen, mikä lienee, eihän niitä nykyään enää toisistaan erota niinkuin vielä 50-luvulla. Silloin oli Studebakeria ja Hillmania, Austinta ja Morrista - no ne nyt oli joskus vähän saman näköisiä, mutta paljon helpompaa silloin oli Skodakin erottaa Volkkarista.

Piha taas ja talo, jota se ympäröi on erikoinen ja hieno. Kukkapenkit on hyvin hoidettu, nurmikko leikattu, suihkulähde solisee ja talo on maalattu niiltä osin, joilta se on tarpeen. Suurin osa rakennuksesta on harmaata kiveä, ja kerroksia on kellari mukaanlukien kolme. Leskirouva siinä asustaa yksin, kissa toki vanhuudentoverina. Mikäpä on siinä terveen ihmisen asua ja elää, kun järki ja muu kunto on reilassa.

Autossa tulee sunnuntaivierailulle tyttären perhe: tytär, tämän mies ja heidän yhteinen lapsensa Miiatuulikki, 6 v.

Tervehdyshalien jälkeen siirrytään sisälle päivällispöytään. Herkkua on siinä monenlaista, ja hyvin ruoka kaikille maistuukin.

Kun on päästy kiisseliin, Miiatuulikki kysyy mummilta: - Mikä on anoppi?
- Anoppi on naimisissa olevan miehen äiti naiselle ja naisen äiti miehelle, mummi vastaa.
- Oletko sinä anoppi?
- Olen minä sinun isäsi anoppi.
Tyttö ojentaa jälkiruokalusikan mummille ja sanoo: - Heitä, mummi!
- No, mitä sinä nyt, miksi pitäisi heittää?
- Isi sanoi naapurin Teuvo-sedälle kerran, että kun anoppi heittää lusikan nurkkaan, niin me ollaan rikkaita.

Menneitä aikoja - ja tapoja

Kymmenennen polven esi-isiäni tutkaillessani mieleeni juohtui tämä wanha tarina:

Outoja nimenvalintoja

Kuva on peräisin täältä

Joe valmistautuu tulevan yön keikkaan. Jo kauan aikaa hän on tarkkaillut lähiseudun rikkaan väestön taloja, ja huomannut, että yksi niistä on ollut tyhjillään jo pitemmän aikaa. Valot syttyvät ja sammuvat iltaisin määrättyinä aikoina, mutta ajastimet eivät miestä hämää.

Joe pukeutuu kuvassa näkyviin asusteihin ja ottaa kaapista säkin, sorkkaraudan, taskulampun ja tiirikkanipun. Hän odottaa pimeän tuloa ja sitoo sitten naamion silmilleen. Mies ei tiedä, miksi hänen ammattikuntansa edustajat semmoista käyttävät, eihän pimeässä tunnisteta muutenkaan, ja valoisalla sen pitäminen herättää turhanaikaista huomiota, mutta tavat ja traditiot ovat tärkeitä kaikissa ihmiselämän puolissa.

Ulkona on sateista tuulista ja pimeää, on "synkkä ja myrskyinen yö", kuten hänen lukemansa suosikkikirja alkaa.

Joe pälyilee ympärilleen ja huomatessaan reitin selväksi siirtyy keikkapaikan pihalle. Hälytinjohtoja tai kameroita ei näy, ja murtomies vääntää sorkkaraudalla ylös nousevan ikkunan auki. Huoneita ja kaappeja ja lipastoja on monta, mutta rutiinilla hän löytää hopeisen kahviastiaston, kynttilänjalat, liemikauhat, helminauhat, kultakorut... tietokoneet ja televisiot saavat jäädä, niiden markkinoinnista ei ole muuta kuin harmia ja riesaa.

Säkin täytyttyä mies menee keittiöön ja avaa jääkaapin. Kaapissa on valon lisäksi vain pullo Budweiseria, jonka hän tyhjentää kitusiinsa. Samalla kuukuu ääni: - Jeesus näkee sinut! Pullo tipahtaa lattialle kauhistuneen Joen kädestä, mutta mitään muuta ei sitten kuulu. Mies rauhoittuu ja ajattelee kuvitelleensa, mutta kohta huuto toistuu. Ajastin sytyttää valot keittiöön, ja Joe näkee papukaijan häkissään.
- Vai sinä, hän sanoo, kukas sinä luulet olevasi?
- Nimeni on Rooman Paavi, papukaija vastaa.
- Rooman Paavi! Minkälainen porukka antaa linnulle nimeksi Rooman Paavi!
- Semmoinen porukka, joka antaa dobermannille nimen Jeesus.

Lunta ja Lappia

Fiskars-lapio ja Lahtinen-huopajalkine, varustettu kumipohjalla (jalkine).

Liittymien kanssa tahtoo olla talvisin riesaa. Lunta ei ole vielä tullut paljon täällä Suomen kylmimmässä osassa - sen verran kumminkin, että liittymään on pakkautunut lumiauran ja kolauksen jäljiltä lunta, joka on kovettunut. Hyvä on käydä sitä pilkkomassa pois näin vuoden aluksi.

Kesää odotellessa tarina Lapin tuntureilta:

Aslak ja Jouni (nimet muutettu) istuivat kauniissa auringonpaisteessa maantien varressa. Postiauto oli heidät siihen tiputtanut. Miehet olivat käyneet viikonloppuasioilla maalikylällä ja tarkastelivat hankintojaan.
- Vain minkähän vuoksi tässä on numero 013?
- Jos se vain on sama merkitys kuin James Pontilla. Sillä numero 007 meinaa, että on lupa tappaa.
- Mutta siinähän on nollia kaksi, tässä on vain yksi.
- Na, ei kai tällä tarkoitus kethän ole päiviltä päästää, vaikka on siinä kai joskus niinkin käynyt.

Veikkoset eivät ehtiä paneutua asiaan tarkemmin, kun paikalle pysähtyi lantalaisauto. Autoa ajoi kauppamatkustaja Hartikkala, johon olemme tutustuneet jo aikaisemminkin. Hartikkalalla oli tarkoitus mennä kalastamaan, ja hän oli huomannut, että eväs oli loppunut. Vaikka kuinka sitä oli varannut, se vain oli huventunut yöttömässä yössä. Hänen terävä katseensa poimi miehet tien reunalta, ja näiden käsissä oleva 013 sai hänet jarruttamaan.

- Hei miehet, myykääpä minulle tuo, hän huikkasi autosta.
- Ei myö taijeta myyvä.
- Minä maksan hyvin..., saatte satasen.
- Ei myö vain myyvä.
- No, jos se rahasta on kiinni, niin voin minä maksaa vaikka viisikin sataa, taikka tonnin, kattokaa, mulla on tuohta lompsassa paksu pino.
- Emmä tuoheen vaiha.
- No hyvä on, saatte tän Audin rotiskon, vaihatteko tähän?
- Emmä vaiha autiin, mutta jos annat Honta-mönkijän, jossa on torkuelite vaihteisto ja vetävä peräkärry, voisimma miettiä, niin ja kaupan päälle vielä Rolantin sähköpieno, Jouni sanoi.
- Mitä sie sähköpienolla, Aslak kysyi.
- No soma ois erotustansseissa pelata.

Hartikkala ei jäänyt enää tinkimään vaan ajoi suutuksissaan pois.

- Vain olipa siinä perso mies viinalle, Aslak sanoi.

Neuvon mukaan

Taannoisena aikana Saksanmaalla muuan junkkari, todellinen kelmi ja lurjus, tunsi omantuntonsa painamana tarvetta ripittäytymiseen, kuten kristityn on syytä silloin tällöin tehdä.

Pappi saapui rippituolin edessä odottelevan miehen luo vilkaisten samalla komeaa kultaista kelloaan, jonka sijoitus takaisin taskuun sujui perin onnettomasti; se luiskahti lattialle. Pappi ei arvoesineensä putoamista kuitenkaan huomannut, ja polvistunut ripin suorittaja pisti sen oitis omaan taskuunsa.

- Poikani, mikä mieltäsi painaa, mitä haluat sen keventämiseksi tunnustaa?

- Voi Isä, olen joutunut pahan hengen riivaamaksi. Se pakottaa minut kajoamaan toisten arvokkaaseen omaisuuteen. Aivan äskettäinkin olen ottanut jotain, joka ei minulle kuulu.

- Sinun pitäisi palauttaa se omistajalleen.

- Otatteko te sen?

- En tietenkään.

- Omistaja ei halua sitä takaisin.

- No sitten voit pitää sen itse, jos hän ei sitä halua.

Tämän keskustelun jälkeen seurasi synninpäästö, ja lurjus poistui kultakello taskussaan.

Kuvan rippituoli ei liity kertomukseen.

1880-luvulla julkaistu juttu löytyi täältä monien muiden hauskuuksien ohella. 

Lunta tulvillaan

Yllä jälleen maisema, jota olen käynyt muutaman kerran kuvaamassa. Tällä kertaa siitä ei ole tietoteknisin konstein poistettu mitään eikä lisättykään. Kerroin edellisellä kerralla, että alkuperäisessä oli muun tavaran ohella sähköfirman Hiace, mutta kyllä se sittenkin oli Volkswagen.

Alemmassa kuvassa taas ei ole Hiace eikä Volkkari, vaan brittivalmisteinen japanilaisauto. Talvirenkaiden vaihto on siinä meneillään, viimeistä pyörää vaihdetaan. Kiire on kova, ettei lumi ehdi sulaa ennenkuin renkaat on vaihdettu.

Kokemattomalle pyöränvaihtajalle tässä ohjeet, kuinka tulee toimia hyvään lopputulokseen päästäkseen:

Varusteet:

- 4 talvirengasta, jotka ovat kooltansa sopivia kohteeseensa (tässä tapauksessa 205 R 60 17 tuuman vanteilla)
- ristikkoavain
- auton mukana tullut pyöränmutterin avain
- kirves tai suurehko leka
- metalliputki, jonka sisään pyöränmutterinavaimen varsi mahtuu
- nosturi eli tunkki ja siihen kuuluva kampi
- laudanpätkä tai kovalevyä

Toiminta:

- Aja auto tasaiselle paikalle, sammuta moottori, laita vaihde ykköselle tai pakille ja vedä käsijarru päälle.
- Tunnustele sormillasi auton alareunaa löytääksesi tunkin nostokohdan.
- Laita tunkki paikalleen ja kierrä, niin että se jää kiinni, mutta ei nosta vielä autoa.
- Poista pölykapseli.
- Laita ristikkoavain mutteriin ja iske kirveellä avaimen suoraan sivulle sojottavan osan päähän kovaa. Tämä helpottaa kiinni juuttuneen mutterin avautumista. Muista - jos käytät kirvestä - lyödä hamarapuolella.
- Pujota pyöränmutterinavain putkeen, laita se kiinni mutteriin ja väännä pitkää vipuvartta käyttäen vastapäivään, jos mutterit ovat tavallisia eivätkä varkaudenestomuttereita, jotka saattavat toimia päinvastaiseen suuntaan.
- Toista kaksi edellistä vaihetta jokaisen mutterin kohdalla.
- Nosta auton pyörä tunkilla riittävän korkealle irti maasta.
- Irroita mutterit ristikkoavaimella. Jos tuntuu, että avain on liian suuri tai pieni, voit kokeilla ristikon muita vaihtoehtoja. Neljässä haarassa on jokaisessa erisuuruinen mutteripesä.
- Ota pyörä irti paikaltaan ja aseta talvipyörä tilalle.
- Kiristä muttereita hiukan, järjestyksessä 1-3-5-2-4.
- Laske auto maahan ja kiristä mutterit kunnolla äskeisessä järjestyksessä.
- Samat ohjeet pätevät kaikkien neljän pyörän kohdalla.

Kauppamatkustaja Jesse Hartikkala, josta olen kertonut parissa aikaisemmassa artikkelissani, ajeli joskus takavuosina, jolloin Suomessa oli vielä suuria psykiatrisia hoitolaitoksia laajoine puistoalueineen, erään sellaisen ohi. Tiellä oli joku terävä esine, joka puhkaisi hänen autonsa renkaan. Hartikkala kävi renkaanvaihtoon ja sai pyörän irti. Mutterit hän laittoi pölykapselin päälle tielle. Ennenkuin työ jatkui, hän tunsi tarvetta pistäytyä tienohessa pusikossa. Palatessaan hän näki mutterit kadonneiksi.

Hartikkala kiroili suureen ääneen epätoivoisena, ja eräs puistossa ollut potilas tuli kysymään, mikä oli hätänä. Kuultuaan syyn epätoivoon hän neuvoi ottamaan jokaisesta jäljellä olevasta pyörästä yhden mutterin; tokihan pyörät huoltoasemalle asti pysyisivät paikallaan kolmellakin.

Hartikkala oli ihmeissään:
- Etkös sinä ole, no hm vähän..., kuinkas sinä nyt noin hyvän neuvon hokasit?
- Voinhan minä olla hullu, mutta en minä tyhmä ole.    

Kauppamatkustajan elämää 2

Jesse Hartikkala, jonka surullisista vaiheista olen kertonut aikaisemmin samalla otsikolla (ilman kakkosta) selvisi kuin selvisikin pälkähästä puhuttelulla, ajokiellolla ja sakoilla. Uunikaupat Raumalla jäivät tekemättä, kuten myös Ylä-Savossa, jonne sovitusta kohtaamisesta hän myöhästyi.

Edellä muistellut tapahtumat olivat ns. viimeinen tikki syihin, jotka saivat hänen esimiehensä pyytämään Audin ja työpaikan avaimet pois. Esimies valitteli väsymystään, eikä jaksanut antaa Jesselle minkäänväristä kädenpuristusta.

Jesse nousi kuitenkin jaloilleen ja sai työpaikan lähdevesifirmaan. Vienti veti, ja ulkomaisia asiakkaita kohdattiin tuon tuostakin.

Eräänä päivänä kännykkä soi ja Jesseä pyydettiin järjestämään illallinen ulkomaiselle delegaatiolle.
- Parasta pöytään, käsky kuului.

Jesse varasi paikallisen kylpylähotellin suurimman kabinetin ja tilasi samppanjaa alkumaljoiksi, jääkylmiä snapseja, yrttimarinoitua porsaan sisäfilettä kermaperunoiden kera sekä eteläafrikkalaista punaviiniä. Jälkiruoaksi kahvia ja konjakkia.

Jesse ja muut firman asiaankuuluvat edustajat olivat paikalla ojennuksessa, kun vieraat saapuivat. Nämä olivat pukeutuneet pitkiin viittoihin ja valkoisiin päähineisiin ja katsoivat kummissaan tarjoilijaa, joka työnsi juomatarjottimen heidän eteensä.

Vieraat suhtautuivat kaikkeen tarjottavaan torjuvasti ja poistuivat paikalta, kun autonkuljettajia varten varattu JAFFA-pullo tuotiin esille.

Muistoja sirkusuralta

Viimeksi ennen eläkkeellevetäytymistäni toimin wisconsinilaisen kiertävän sirkuksen henkilöstöpäällikkönä. Työ oli haastavaa, raskasta mutta myös mielenkiintoista. Tunnustan joskus kaipaavani sahanpurun tuoksua öljylampuin valaistussa teltassa ja yleisön riemukkaita ääniä nautinnollisten esitysten onnistuessa ja tuodessa hetken unohduksen sisällissodan arpeuttamaan kansakuntaan.

Tehtäviini kuului uusien taiteilijoiden palkkaaminen. Esiintyjät olivat yleensä sirkuksessa pitempään kuin yhden kauden, koska maksoimme parempaa palkkaa kuin useammat kilpailijamme. Niinpä eräänä päivänä menetys oli suuri, kun epähuomiossa ruokkimatta jäänyt leijona söi kesyttäjän.

Paikka laitettiin auki, kiertueella levitettiin julisteita ja sanomalehdissä ilmoiteltiin.

Ilmoittelu tuotti tulosta, ja päivänä muutamana edessäni seisoi kaksi työnhakijaa - vaaleatukkainen nainen ja hintelä, mutta palavasilmäinen mies.

- Olemme kiinnostuneita työpaikastanne, he sanoivat. Kyselin kokemusta eläintenkäsittelystä; leijonankesyttäjiksihän ei kouluteta missään yliopistossa, ainakaan minun tietääkseni.

Kumpikin vakuutti kyllä pärjäävänsä, jolloin määräsin järjestettäväksi kokeen. Häkkiin tuotiin sama leijona, joka oli syönyt edellisen kesyttäjän. Tämä siksi, että se oli ainoa leijonamme, sillä niitä on vaikeampi saada sirkushommiin kuin kesyttäjiä. Kalliita ja harvinaisia ainakin Wisconsinin seuduilla. Voi olla, että Louisianassa tai Floridassa niitä on helpompi saada pyydystettyä.

Neiti halusi esiintyä ensimmäisenä. Hänelle annettiin tuoli ja piiska, ja hän astui häkkiin pedon eteen. Nopeasti hän riisui kaikki vaatteensa, leijona hyppäsi kohti häntä, avasi kitansa, mutta ei purrut, vaan nuoli naisen
kiireestä kantapäähän.

- OMG! huudahdin ihmeissäni, pystyttekö tekin tuohon? kysyin mieheltä.
- Kyllä, hän vastasi. Viekää vain leijona pois.

Älykkyys ja tukan väri

Matildalla on vaaleat hiukset. Häntä harmittaa se. Se harmittaa, koska ihmiset ovat epäluuloisia. He kuvittelevat vaaleahiuksisten tyttöjen olevan tyhmiä. Matilda ei kuvittele olevansa tyhmä. Matilda menee kampaamoon. Hän värjäyttää hiuksensa ruskeiksi.

Matilda päättää näyttää olevansa älykäs. Hän kulkee Australian maaseudulla. Hän laulaa amerikkalaista cowboy-laulua. Siinä on hänen itse muokkaamansa sanat:

Oh give me a home, where the kangaroos roam

where the platypuses and koalas go.

 Hän saapuu erään billabongin luo. Siellä on lammaspaimen Thenot laumoineen. Matilda esittää paimenelle kysymyksen:

- Annatko minulle yhden lampaan, jos arvaan montako niitä on?

Lampaita on useita satoja. Paimen myöntyy.

- Kahdeksansataakuusitoista, Matilda sanoo.

Luku on oikein. Matilda valitsee joukosta yhden.

- Jos arvaan tukkasi alkuperäisen värin, saanko koirani takaisin? paimen kysyy. 

Leijonajahdissa

Trumpetisti oli ollut kauan työttömänä. Jälleen kerran hän soitti managerilleen, joka kertoi, että lähiseuduilla ei ole mitään tarjolla, mutta Afrikassa on hyvin palkattu homma leijonanpyydystäjänä.

- Mitenkä se soittamiseen liittyy? trumpetisti ihmetteli.
- Älä kysele, vaan jos haluat rahaa, ota homma vastaan.

Trumpetisti matkusti Afrikkaan, ja hänen tehtäväkseen tuli nukuttaa leijonia soitollaan, jolloin ne voitiin laittaa häkkiin eläintarhaan vietäväksi.

Työ alkoi, ja trumpetisti puhalsi leijonan nähdessään saman biisin, jonka näemme videolla. Trumpetisti ei ole sama.

Soiton kuullessaan leijona nukahti heti, ja se oli helppo nostaa kuljetushäkkiin.

Kun 99 leijonaa oli koossa, ja 99 000$ tienattu etsittiin vielä yhtä, jotta luvattu määrä saataisiin kokoon. Savannilla näkyikin valtava urosleijona, ja soittaja kohotti torvensa. Aluksi ei soitolla ollut mitään vaikutusta, mutta kun leijona näki soittajan se ryntäsi tämän kimppuun ja söi trumpetteineen päivineen.

Uninen leijona häkissä kohotti päätään ja sanoi:
- Minähän mietin jo, miten se menettelee tuon vanhan kuuron kanssa.

Mitä tästäkin opimme?

Ainakin sen, että Afrikkaan ei kannata matkustaa kaikkien tarjousten perässä.

Salaperäinen teksti

Suomalainen liikemies matkusti 1960-luvulla Pariisiin kielitaidottomana. Hän arveli pärjäävänsä englannin ja saksan kielellä – tiukassa paikassa voisi yrittää ruotsiakin. Hän majoittui hotelliin, jonka henkilökunta osasi muita kieliä kuin ranskaa.

Mies huomasi, että hotellissa oli huone, jossa vieraili päivän mittaan useita miehiä. Toiset heistä olivat juovuksissa, toiset selvin päin – niinhän se jako toki menee Suomessakin. Hänen uteliaisuutensa heräsi, ja kun sattumalta huoneen lähellä käytävällä näkyi vähäpukeinen nainen, hän päätti myös käydä katsomassa, mitä siellä tapahtuu.

Tuskin mies oli päässyt kynnystä pitemmälle, kun hänet työnnettiin väkivalloin takaisin käytävälle, käteen annettiin paperi, jossa oli ranskankielistä tekstiä.

Hän näytti paperia portieerille, joka ei suostunut kääntämään tekstiä, vaan ilmoitti, että asuminen tässä hotellissa riitti. – Matkalaukut on jo lähetetty asemalle, portieeri sanoi.

Junalla kohti Saksaa matkustaessaan mies näytti lappua konduktöörille, joka käski häntä siirtymään matkatavaravaunuun. – Muille matkustajille emme voi tehdä sitä, että olette täällä.

Aikansa junilla ja laivoilla seikkailtuaan mies saapui Suomeen. Hän muisti, että hänen isänsä, veljensä ja paras ystävänsä olivat lukeneet koulussa vähän ranskaa.

Isä totesi tekstin luettuaan itsellään olevan vain yksi poika, veli ei tunnustanut enää veljekseen, mutta paras ystävä sanoi: – Entisenä ystävänäsi annan sinulle neuvon: Ota yhteyttä Tehtaankatuun, suurlähetystöön.

Mies teki työtä käskettyä. Neuvostoliiton suurlähettiläs itse sai tekstin luettavakseen, mietti aikansa ja lähetti hänet sitten Itä-Berliiniin. – Siellä tietävät, mitä tehdään, menkää Stasin päämajaan.

Itä-Berliinissä miestä kehotettiin kuitenkin loikkaamaan länteen. – Me emme enää hoida näitä asioita, olisi suurlähettiläänkin pitänyt se tietää. No, ehkäpä hän tajuaa erota lähiaikoina oma-aloitteisesti, Stasin korkea virkamies puheli katsellessaan ikkunasta ulos. – No, menkäähän nyt, sotilaat ampuvat peräänne, mutta eivät osu tällä kertaa.

Lännen puolella mies joutui amerikkalaiseen sotilastukikohtaan. Komentaja tutki aikansa paperia ja sanoi sitten: – Tässäpä erinomainen mies Vietnamiin!

Vietnamissa alkuaika sujui soppatykin lämmityksessä ja muissa töpinän hommissa, kunnes komppanian päällikkö eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä määräsi miehen tiedustelupartioon.

Puusta hyppäsi yllättäen Vietkongin sissi miehen niskaan, ja alkoi kiivas painiottelu elämästä ja kuolemasta. Mies sai sissin kuitenkin alleen ja kysyi, osasiko tämä ranskaa.

– Ranskalaiset ovat entisiä vihollisiamme, sissi sanoi, toki vihollisen kieltä täytyy osata.

– Hyvä, kerropa sitten mitä tässä lukee, mies sanoi ja antoi sissille rypistyneen paperin. Samassa tuli kuitenkin kova tuulenpuuska, joka vei lapun mennessään, eikä mies tiedä vielä tänäkään päivänä, mitä ranskankielinen teksti tarkoitti.

Tornin kuva on Wikipediasta.

Soitantoa

Päivän taidekuvaan, joka on Degasin maalaus, oopperan orkesteria esittävä, liittyy seuraava tarina:

- Mää muistan, kun kolkytluvulla pirettiin reenit Suajeluskunnantalolla, ja sitte yhtenä ehtoona ne tuli sanoon, että ny o meirän kapellimestari nääs kippee, eikä se pääse tuleen huamiseen konserttiinkaan, ja että ny pitäs noin jonku kuitenki hoitaa sen homma. Niin ne sitte katto mua ja sano, että sää ku soitat siä takana, nii sua ei kukkaan nääkkää, ookko sää siä vai et, nii sää voisit kyä tulla etteen viippaan. Kyä me osataan nää kipaleet soittaa.

No mää sitte johrin sen konsertin, ja menihän se ihan hyvin, väki läpsytti käsiään ihan niin maan kohtuullisesti. Seuraavanakin ehtoona mestari oli kippeenä, ja sama homma otettiin uusiks. Kolomantena päivänä, ku mää meen taas istuun takarivviin, niin pulttikaveri kyssyy, että "missäs sää oot ollu eilen ja toissapäivänä?" 

Mies penkillä

Heinäkuun lopuksi Duane Hansonin veistos "Mies penkillä" - kolmiulotteista fotorealismia. Linkki johtaa Saatchi-gallerian sivulle, jossa on myös gallerian ja Times-lehden järjestämän kyselyn tulokset. 1,4 miljoonaa äänestäjää on laittanut 200 1900-2000-lukujen taiteilijaa paremmuusjärjestykseen. Katso tulos, oletko samaa mieltä.

Veistoksen eteen voisi kuvitella pikkupojan kyselemään:

- Hei, setä!

- Hmm..

- Mitä sinulla on siinä pussissa?

- Eväitä olen ottanut mukaan.

- Mitä eväitä?

- Voileipää ja makkaraa.

- Söitkö jo kaikki?

- En vielä.

- Mitä mietit?

- No en juuri ihmeitä, mitäs sinä?

- Äiti tuli kotiin.

- Vai niin, missäs se oli?

- Matkalla, me oltiin isin kanssa kotona.

- Kuinkas te pärjäsitte kahdestaan?

- Aika hyvin. Isillä oli yöllä usein huolia.

- Olikos ne pahojakin?

- Ei, kyllä se päljäsi.

Värillä väliä

Siihen aikaan, kun Etelä-Afrikassa vielä ihonväri oli nykyistä huomattavasti ratkaisevampi asia, muuan kiireinen valkoinen liikemies saapui pikkukaupunkiin etsimään majapaikkaa yöksi. Paikallinen valkoisille tarkoitettu matkustajakoti oli täynnä, mustille varatussa näytti olevan vielä tilaa. Liikemies oli kenkävoide-edustaja ja kaivoi laukustaan purkin tummanruskeaa lankkia, jolla voiteli kasvonsa ja kätensä.

Matkustajakodin hämärässä vastaanotossa asiakas meni täydestä, vanha vahtimestari ojensi huoneen avaimen ja lupasi herättää matkalaisen, jotta tämä ehtisi ajoissa junaan.

Aamulla mies meni aseman vessaan ja ryhtyi pesemään väriä pois naamastaan, mutta se ei lähtenyt kovallakaan hankaamisella. Portsari oli herättänyt väärän miehen.

(Kuva haettu täältä)

Man in Moon

Sanovat, että neljäkymmentä vuotta on näinä päivinä siitä, kun amerikkalaiset häiskät kävivät kuussa ensi kertaa. Muistanhan minä toki sen. Oltiin silloin parhaillaan sulkeisia pitämässä eräässä eteläsavolaisessa varuskunnassa ja harmitti niin perkeleellisesti, kun kesken kaiken komennettiin luokkaan töllistelemään televisiota, josta avaruustapahtumia tulvehti.

Toissapäivänä mökillä radiossa puhui Eero Saarenheimo siitä, kuinka Suomen Ylellinen Radio järjesti tuolloin kuuhuulikilpailun, jossa etsittiin parasta lausetta, jonka kuunkamaralle astunut ensimmäinen olisi voinut lausua. Tietenkään suomeksi ei kukaan noista olisi osannut mitään lasauttaa, eikä varmaan sekään osaa, joka parhaillaan avaruuskävelee, vaikka Suomessa pikkuserkkuja onkin. No, voittanut kuuhuuli kuului suunnilleen näin:

- Älä saakeli tallo sitä juustoa, Biafrassa on nälkä.

Saarenheimo kertoi lautakunnasta, joka uurasti hikipäässä kuulijoitten ehdotusten parissa. Voittaneessa oli yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa ainesta, eli olisi ollut parempi, jos kuumatkaan käytetyt rahat olisi annettu Biafraan. Biafran kansallislaulukin laulettiin Paciuksen sävelellä.

Kansainvälinen huomio kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä astronautit suustaan päästivät ensi töikseen tultuaan takaisin maaemon huomaan.

Neil Armstrongin kerrotaan lausahtaneen: "Onneksi olkoon, Mr Brodsky". Jälkeenpäin selvitettiin, että Neil oli pikkupoikana potkinut palloa pihallaan, ja peliväline oli lennähtänyt naapurin ikkunan alle, ja kun poika oli käynyt sitä sieltä hakemassa, ikkunasta oli kuulunut keskustelun pätkä, jossa Mr Brodsky oli ns. vongannut Mrs Brodskylta seksuaalista spesialiteettia, johon Mrs oli vastannut homman hoituvan sitten, kun naapurin pentu on kuussa.

Helpotuksen huokaus

Kuva löytyi täältä, itse tarina on tosi, kuten kaikki urbaanit legendat, ja se kuuluu seuraavasti:

Matti ja Liisa, eläkeläispariskunta Ylä-Savosta, lukivat - tai oikeastaan Liisa luki Matille alueellisesta lehdestä Iin kaupunkiin avatusta uudesta supermarketista. Avajaistarjouksenakin näytti olevan ainakin ananaita tai -naksia sekä monta muuta hyödyllistä sortimenttia, joita Liisan teki mieli kovasti.

- Eiköön myö lähetä kaapunnissa käämään, katotaan minkälaenen se uus kaappa oekee on, Liisa sanoi.

- Tiijä heijjän kaappaloestaan, sammoo tavarata ku muuallai.

- Voesit sinnäe käävvä sitte vaekka pitkäripasessae samalla kertoo. Ulukotöetä on paeskittu, jotta jos vähä vaekka saanan piälle. Ja ku meillä on uus autoki, jollei ou vielä ajeltu paljo mittää.

- No, voesha se ollaa niinnii, Matti myönteli. Auto oli edellisellä viikolla hankittu melkein uusi Nissan, hopeanharmaa väriltään. Autoliikkeessä koeajoautona käytetty, parituhatta kilometriä mittarissa. Myyjä oli vakuuttanut auton olevan kunnossa, takuukin oli vielä voimassa.

Matti muisteli huvittavaa juttua, jonka oli kuullut ukoilta kioskilla. Siinä romanimies oli tuskaillut Mersun kanssa konepelti auki. Serkkupoika tuli paikalle ja kysyi, mikä on pettänyt.

- Hai, Rintajouppi petti, vastaus kuului.

Pariskunta kiipesi autoon ja lähti köröttelemään kaupunkia kohti. Nissan nieli asfalttia renkaat humisten.

Perillä marketin parkkipaikalla oli valtava ruuhka. Vei aikansa, ennenkuin sopiva parkkiruutu löytyi. Myös sisällä oli tungos. Matti ja Liisa olivat pää pyörällään ihmispaljouden keskellä, mutta saivat sentään jotain järkevää hamutuksi kärryihin.

Vihdoin ja viimein selviydyttiin kassan kautta ulos, ja Matti mietti jo pitkäripaisen ostoksia. Liisa pakkasi tavarat autoon ja lähti viemään kärryjä pois. Matti istui autoon odottamaan.

Samaan aikaan toisaalta kaupasta tuli myös Anneli. Hän oli noin nelikymppinen toimistopäällikkö eräästä yrityksestä. Kiireinen hosuminen työssä ja sen jälkeen marketissa aiheutti vatsakipua, ja hän kiirehtikin autolle, jossa hänen miehensä odotteli. Anneli avasi takaoven, heitti ostoskassin penkille ja istuutui kuljettajan viereen ja päästi aikamoisen paukun.

- Kylläpäs helpotti, hän sanoi ja huomasi sitten, että vieressä istuikin väärä mies. Matti ei kerinnyt kommentoida tapausta mitenkään, kun tulija sieppasi salamannopeasti kamppeensa ja juoksi pois naama punaisena.

Kohta Liisa tuli autolle.

- Mikä tiällä haesoo, ootko pierassu uuvvessa aatossa?

- En minä, yks akka käv pieremässä.