Palindromiaapinen B

Naishenkilö tässä on Venus Willendorfin kylästä. B-alkuinen ja -loppuinen sana, puhekieltä, on tavoitteena. Vaihdetaan nyt kieltä behmeän been myötä ja valitaan yksi ruumiinosa.

Palindromiaapinen A

Päätin julkaista palindromiaapisen. Siinä funktionoituvat ja integroituvat kirjainten familiasointi, lukemisen opiskelu sekä erään sanamuodoista kirkkaimman - palindromin - presentaatio. Tähän yhdistyvät vielä maailmantaiteen mestarimaalaukset, kuten A-kirjaimeen liittyvä Honore Daumierin teos. Koska suomenkielenkin käytäntöön ja virallisiin aakkosiin kuuluu muutamia herrojen ja ulkomaalaisten käyttämiä konsonantteja ja yksi vokaali, jokunen palindromi on laadittu ulkomaaksi. Tämäkin tehostaa alati kiihtyvän globalisaation sisäistämistä mm. maahanmuuttajien kommunikoinnin yhteydessä.

Ensimmäinen aapistermi on kaksisanainen lause, subjekti ja predikaatti. Aalla alkaa ja päättyy, kuten pitääkin. Sanokaapa, miten se kuuluu, kun kyseessä on kuvaan liittyvä tapahtuma, jonka suorittaa juhlan edellispäivän niminen henkilö.

Laskentaa

Laskusuunnassa on lämpötila, siis pakkanen, ja lämpötila onkin nousussa. Huikea ja mieletön on ilman lämpeneminen ollut. Öylössäaamuna Celsiuksen asteikolla tilanne oli -33, tänään -23. Jos sama meininki jatkuu huomissapäivänä on enää kolme, lauantaina jo plussaa 17 ja pyhänä hikoillaan melkein neljässäkympissä. Lumet sulavat, ja ruohonleikkuri otetaan esille. Hyvä, etten ruvennut sitä huoltamaan ja talviteloittamaan sen kummemmin.

Eristämätön vesijohdon pätkä jäätyi toissa-aamuna kellarissa. Sulatin sen kuumailmapuhaltimella ja eristin jumppapatjalla, jonka revin sopivan kokoisiksi suikaleiksi. Turhaan tuli näköjään hyvä patja pilkottua.

Jälkipuhe: Pakkanen on näköjään muuttanut laskupääni turhankin optimistiseksi. Kymmenellä asteellahan se vasta leutoni/leuvotti/suvesi öylösestä. Ihan noin kuumiin asteisiin ei tällä tahdilla päästä vasta kuin ensi keskiviikkona.

Latupartio

Kuva: Kansallismuseo

Ennen vanhaan ei ollut kännyköitä, tietokoneita, digikameroita, naispappeja, itsepalvelutankkausta eikä -alkoja. Ei niinikään latukoneita eikä muovisuksia. Latukoneiden puute korvattiin latupartioilla. Ne olivat yleisesti hyväksyttyjä toimintaorganisaatioita - jos olisi gallupoitu, varmaankaan kovin monta negatiivista prosenttia ei olisi tullut ainakaan hiihtourheilun kannattajilta.

Olin kouluaikana sangen huono hiihtäjä. Saattaa olla, että olen sitä nytkin. Moneen vuoteen en ole kokeillut, joten en ole asiasta varma. Kansakouluun pääsi hiihtämällä vajaan kilometrin matkan. Oppikouluun oli pitempi taival, noin 30 kilometriä. Kun suksia siellä tarvittiin, ei perille hiihdetty, vaan hiihtimet laitettiin linja-auton pyörätelinekoukkuihin poikittain. Myöhemmin, kun korirakenne kehittyi, ne saatiin luukusta sisään auton matkatavarasäiliöön.

Koska olin huono hiihtäjä, en halunnut osallistua hiihtokilpailuun, ja minut määrättiin parin muun kanssa latupartioon. Latupartion tehtävänä oli varmistaa kilpailijoiden turvallisuus hiihtämällä edellä ja avata sillä keinoin latu sataneesta lumesta ja samalla poistaa mahdollisesti haitalliset risut, uralle kaatuneet puut ja muut haittatekijät sekä toimia yleisen kilpailujärjestyksen tarkkailijana ja tiedottaa huomatuista epäkohdista vastuuhenkilöille.

Muistan, että lunta, märkää, oli satanut, ja kävimme matkaan hyvissä ajoin ennen kisan alkua. Suksia piti sujutella mahdollisimman vähillä nostoilla, koska pohjaan tarttui heti viiden sentin lumikerros. Ollessamme noin puolessa matkassa ensimmäiset kilpailijat ohittivat meidät. Koulussa ei vielä 60-luvulla saanut kirota, eikä lausua muitakaan hävyttömiä sanoja. Muistelisin kuitenkin, että jotain epäilyttävää kuulimme, mutta pidimme sen omana tietonamme. Saavuttuamme partiointimatkaltamme vastailimme meidät tehtäväämme lähettäneen tahon esittämiin kysymyksiin.  

Pohjoismaista taidetta 7

Päätämme pohjoismaisen taideviikon ruotsalaisella kulttuuripläjäyksellä, jossa näyttelijä Ludde Gentzel (s.17.1.1885) ystävineen kertoo optimismin ja pessimismin piirteistä.

Naapurikaupunki, jossa sijaitsee Mekaanisen Musiikin Museo, on mainostanut itseään Suomen posetiivisempana kaupunkina.

Pohjoismaista taidetta 6

"Sväästi Mee-eri huokaa" lauletaan Merikannon Oskarin J.H.Erkon (s.16.1.1849) sanoihin säveltämässä laulussa. Pianosäesteinenhän tämä on alunperin, mutta nyt on Jorma Panula laittanut orkesterin asialle Matti Salmisen basson taustalle - tai rinnalle itse asiassa; musiikkiesitys on kokonaisuus, jossa jokainen osapuoli on tärkeä ja tukee toisiaan.

Pohjoismaista taidetta 5

Norjalaisen kuvanveistäjä Knut Skinnarlandin (s.15.1.1909) veistoksen paljastusta kunnioittaa tässä kuningas Olav läsnäolollaan. Näköispatsas esittää norjalaisen hiihtourheilun isänä pidettyä telemarkilaista Sondre Nordheimia. Sondren isyys ei ole mennyt hukkaan. Hiihtäjiä, hyppääjiä ja laskettelijoita näkyy olevan palkintopallit pullollaan. Pahat kielet tosin väittävät joskus Norjassa olevan hyviä lääkäreitä, mutta aika paljon siellä on myös suomalaisia sairaanhoitajia.

Tiesittekö muuten, mistä sana slalom tulee? No, norjalainen kirjoitusmuoto on slalåm, jossa murresana sla tarkoittaa viistoa maastokohtaa, låm jälkiä lumessa. Sana esiintyi painettuna ensimmäisen kerran vuonna 1879, ja ensimmäinen kilpailu pidettiin Telemarkin Selfjordissa 1886.

Torstai

Kuvassa 1950-luvun koululainen kuuntelee radiota. Kuva on pelkistetty. Jos se olisi tytön piirtämä, siinä mahdollisesti olisi ikkuna ikkunaverhoineen. Dekoraatioon on kuitenkin satsattu asettamalla kukkamaljakko radiovastaanottimen päälle. Kuunneltavana on Markus-Sedän torstainen lastentunti, joka päättyi kehotukseen syödä kaurapuuroa ja sanoihin "kuulemiin, kuulemiin, kuulemiin!" - Paitsi kerran, jolloin setä luuli maikin jo sulkeutuneen ja ilmoitti menevänsä paskalle. Siihen aikaan se oli kovempi juttu - jos totta nyt lieneekään - kuin jääkiekkokommentaattorin vitulla höystetty tiedustelu, onko aikaa kusella käyntiin.

Alla olevalla videolla Markus laulaa Suomen ensimmäisen levytetyn bluesin, "Raatikkoon". Silloisen tavan mukaan solisti on mukana esityksellä vain pienen ajan. Bändi on Yrjö Gunaropouloksen Melody Boys.

Pohjoismaista taidetta 4

Islannista hypähdämme Tanskaan. Laurita Clara Hansine Østergaard Østø, joka tässä Styrmand Karlsen-filmin katkelmassa vuodelta 1958 esittää neek... alkuas... natiivien kuningatarta, syntyi 14.1.1911. Elokuvaa esitettiin Suomessa nimellä Perämiehen heilat, ja se perustuu 1930-luvulla ilmestyneeseen ruotsalaiseen romaaniin.

Pohjoismaista taidetta 3

Sigvaldi Kaldalóns (s.13.1.1881) oli islantilainen lääkäri ja säveltäjä, joka tunnetaan parhaiten kansanlaulun statuksen saaneen ratsastuslaulun Á sprengisandi tekijänä. Laitan tähän sanat, niin voitte laulaa mukana.

Aloitteleville huilisteille melodia on tuttu Michael Bajomin "Soitamme huilua I"- huilukoulusta.

Laulamaan on videolle kerätty lähes kaikki islantilaiset. Loput istuvat katsomossa.

 Ríðum, ríðum,
rekum yfir sandinn,
rennur sól á bak við Arnarfell.
Hér á reiki' er margur óhreinn andinn
úr því fer að skyggja á jökulsvell.
Drottinn leiði drösulinn minn,
drjúgur verður síðasti áfanginn.

Þei þei, þei þei. Þaut í holti tófa,
þurran vill hún blóði væta góm,
eða líka einhver var að hóa
undarlega digrum karlaróm.
Útilegumenn í Ódáðahraun
eru kannski' að smala fé á laun.

Ríðum, ríðum, rekum yfir sandinn,
rökkrið er að síga' á Herðubreið.
Álfadrotting er að beisla gandinn,
ekki' er gott að verða' á hennar leið.
Vænsta klárinn vildi' ég gefa til
að vera kominn ofan í Kiðagil.

Pohjoismaista taidetta 2

Hugo Birger (Peterson)(s.12.1.1856) oli ruotsalainen taidemaalari, jonka maalaus esittää skandinaavisten taiteilijoiden aamupalaa Café Ledoyenissa Pariisissa. On myös kyse taidenäyttelyn avajaisista, eli vernissauksesta (ransk. vernissage). Termi juontaa alkunsa maalausten viimeistelyllä vernissalla. Avajaispäivänä oli tapana, ja on tietysti vieläkin tarjota ainakin kutsuvieraille suuhunpantavaa, niin kiinteässä kuin nestemäisessäkin muodossa. Viimeksimainittu laji tunnetusti teki kauppansa ainakin 1800-luvun Pariisissa skandinaavien keskuudessa. Riehakkuuden merkkejä on havaittavissa kuvan taka-alalla.

Pohjoismaista taidetta 1

Pohjoismaisen taiteen viikko alkaa Norjasta. Norja on mukava maa. Siellä ihmiset kulkevat paksu villapaita päällä vuorenrinteitä pitkin, onkivat turskia, metsästävät villiporoja ja kertovat vitsejä suomalaisten juomatavoista. Norjalaissäveltäjä Christian Sinding (s.11.1.1856) tunnetaan parhaiten kappaleestaan Kevään herääminen, mutta koska mainittuun tapahtumaan on vielä aikaa, sopinee näin pakkaspäivänä Legenda viululle ja orkesterille. Katsojaa ja kuulijaa kehoitetaan kohteliaimmin asettamaan tietokoneessa tai vastaavassa mediavälineessä näkyvä kuva kokoruututilaan ja kääntämään äänenvoimakkuus asentoon kaakko.

Nasta juttu

Lasten maailma-niminen lehti muuttui aikanaan Nastaksi, ja koska ensinmainittu oli minulle tilattu, tilattiin myös seuraaja, joka oli jo vähän iäkkäämmille lukijoille tarkoitettu. Kun suuret ikäluokat edelleen vanhenivat, ja pitkien virkkeiden lukutaito mahdollisesti heikkeni, lehdestä tuli myöhemmin sarjakuvajulkaisu.

Oli hienoa saada kirje Nastan Silmän Päämajasta. Minut oli hyväksytty jäseneksi. Päämaja viestitti jäsenilleen kryptisiä sanomia. Salakirjoitusavaimia oli useita, joista salaisessa kirjeessä uskaltaudun näyttämään vähän parista ensimmäisestä. Toivon lukijoiden pitävän salaisuuden, eikä levittelevän sitä julkisesti.

Kassan kartutusta

Kun laskuvihko täyttyi, otettiin se heti uusiokäyttöön - usein tuottavampaan kuin alkuperäisessä tarkoituksessaan. Sivut taiteltiin pystysuunnassa kahtia, jolloin niistä muodostui taskuja, joihin kätkettiin kiiltokuvia, auton kuvia, hienoja karkkipapereita ym. arvokasta ja vaihtokelpoista materiaalia. Välitunnilla sitten kassavihko ojennettiin kohti koulutoveria, joka pisti johonkin väliin oman tarjouksensa. Jos siellä oli jotain, pistäjä sai omansa vaihdettua, tai - en nyt muista ihan tarkkaan - sai omansa lisäksi tavaran vihkon välistä. Voi olla, että homma pyöri useilla eri säännöillä. Tärkeintä oli kuitenkin, että vihko oli varustettu useilla kassoilla, joihin sujautettu tavara jäi sinne. Keskikassa oli kaikissa, jonka lisäksi ahneimmat laittoivat niitä sangen taajaan, josta taas seurauksena tämän tietäessään pelaajia oli vähemmän.

Kuvassa vihko on avoinna yhden kassan kohdalta.

Mitä Missä Milloin 1956

Kuudenkymmenen vuoden takainen nostalgia on jäänyt päälle. Toisen blogistin äskettäisen kirjoituksen innoittamana kaivelin kirjahyllyäni - ylimmän hyllyn vasemman reunan takariviä tarkemmin - ja ongin sieltä kuvassa näkyvän teoksen. Hyllyssä MMM:iä on siihen vuosikertaan asti, kunnes kirjan koko muuttui suuremmaksi, ja toisaalta todennäköisesti selkä kestää paremmin, kuin 1950-luvun alkupuolen opuksissa, joista se irtoaa varmaan ihan itsekseen, kuten voidaan kuvasta huomata. Linkkaamassani blogissa tuskitellaan vaikeasta vuosikilpailusta. Koska kilpailulomake kysymyksineen oli irtokortilla - ainakin ennen, nykyistä käytäntöä en tiedä - ei vuosikirjan 1956 kysymyksistä ole minulla tietoa. Ensimmäisellä sivulla kerrotaan edellisen kilpailun voittaja, asevelvollisuus- ja sotainvalidi, joka oli aikaisemman kirjapalkinnon lisäksi voittanut Pariisin-matkan, jonka oli kuitenkin terveyssyistä ottanut rahana, "joka on toivoaksemme tuonut arpaonnen jatkoksi muuta iloa tähän suomalaiseen invalidiperheeseen", sanotaan tuloksista kertovassa artikkelissa.

Olen niin konservatiivinen henkilö, että kirjan koon muuttuminen hävitti mielenkiinnon siihen. Suuri sivukoko tietää yleensä myös suuria kuvia ja hankaluutta lukea selinmakuulla. Tulee mieleen antikvariaatin asiakas, joka tinki hinnasta verukkeella, ettei jaksa lukea, katselisi vain kuvia.

Viiskuutosessa on värikuvasivuja sotilaspuvuista, uusista vaakunoista, matkailuviireistä ja postimerkeistä. Elokuvataide on ollut hyvin esillä ensimmäisistä kirjoista lähtien, ja joskus huomaan tunnistavani telkkarissa tulevan filmin MMM:n jutun perusteella.

Paras osasto kuitenkin käsittelee autoja. Meidän perheeseen minun elinaikanani ensimmäinen auto tuli vasta 1960-luvun alkupuolella, vaikka isovanhempani - molemmat - ajoivat Fordeilla ja Chevroleteilla jo 1920-30-luvuilla. Autoinnostus oli kova kaikilla 50-luvun puolivälin alakouluikäisillä, eikä vähiten Pauligin kahvipakettikorttien ansiosta. "Aero Willys - Lue: Eörö Uillis" ja sitä rataa.

Perin mielenkiintoinen on tilasto Suomen rekisteröidyidtä autoista 31.12.1954.

Viisitoista kärjessä:
Ford 11633
USA 10453
Englanti 729
L-Saksa 362
Ranska 89
Chevrolet 5146
Volkswagen 3946
Skoda 3513
IFA 2882
Moskvitsh 2684
Renault 2405
Austin 2354
Mercedes-Benz 2247
BMW 2176
Pobeda 1932
Opel 1908
Peugeot 1458
Vauxhall 1410
Rover 1362
....
100 - 50 kpl
mm. Cadillac, SAAB 92, Jeep
...

10 - 1 kpl
mm. Alfa Romeo, Rolls Royce, Porsche

Henkilöautoja oli yhteensä 72809 kpl, vuoden 2014 lopussa niitä oli 3172735.

 Ylempänä mainitut viirit liittyvät myös matkailuun ja autoiluunkin. Minullakin oli huoneeni seinällä muistaakseni parikymmentä viiriä. Kuvassa olevista taisi olla vain Puijo ja ehkä Aulanko. Näissä näkyy olevan Matkailijayhdistyksen merkki. Suurin osa viireistä oli kuitenkin kuntien, kaupunkien ja matkailupaikkojen omaa valikoimaa.

Tammikuu 1956

Jänskää on havaita, että muistan selkeähkösti 60 vuoden takaisia tapahtumia. Lapsempana ollessani kuusikymppinen ihminen oli mielestäni tooosi vanha. Mummoilla huivi päässä ja koukkuiset sormet, ukot koukkuselkäisiä kävelykepin kanssa liikehtiviä yskiviä vanhuksia.

Yllä on koulussa piirtämäni kalenterikuva vuoden 1956 tammikuulta. Suomessa tapahtui paljon tärkeitä asioita kalenteritalven keskimmäisen kuukauden pakkasissa. Kuvassa vasemmalla liitelevä mäkihyppääjä lienee Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi tai Antti Hyvärinen - kaikki mitalimiehiä Cortinasta tai Mäkiviikolta.

Kunnallishallinnossa lakkautettiin viimeiset taajaväkiset yhdyskunnat - toisen kunnan sisällä sijainneet kylät, joilla oli oma valtuusto, ja joiden asukkaat joutuivat maksamaan veroa myös yhdyskunnalle laajemman asuinkuntansa lisäksi. Tällaisia olivat mm. Haapajärvi, Kemijärvi, Kiuruvesi, Leppävaara, Oulainen, Tikkurila, Turenki ja Vaajakoski. Kymmenisen vuotta aikaisemmin oli kuntaliitosten yhteydessä jo lakkautettu ja Helsinkiin yhdistetty mm. Munkkiniemi, Lauttasaari, Pitäjänmäki ja Herttoniemi, Yhdyskunta huolehti lähinnä kaavoituksesta ja katujen kunnossapidosta, mutta valtuustopaikka oli monelle kunnallispoliitikolle mieluinen/mieluisa ja tärkeä. "Mieluinen/mieluisa" on sana, jota en ole juurikaan niin kuullut kuin poliitikkojen suusta. - Minulla on mieluinen tehtävä tuoda kunnan puolesta tervehdys ja ojentaa tämä vaatimaton taidelasiesine muistoksi ja hyvässä seurassa ja hengessä nautittavaksi sisältönsä suhteen.

Taajaväkisten yhdyskuntien lisäksi lakkautui Neuvostoliiton vuokra-aika Porkkalassa. Entiset asukkaat pääsivät 11 vuoden jälkeen katsomaan, kuinka vuokralainen oli leiviskänsä hoitanut.

Nämä asiat muistin jotenkuten, paitsi tuota taajaväkistä yhdyskuntaa - no, se oli ihan uusi juttu minulle; löytyi Wikistä, kuten mäkihyppääjien nimetkin.

Kuvaamataitoa ja kuvataidetta

Meille kansakoulussa opetettiin kuvaamataitoa. Termillä tarkoitettiin ainakin meillä piirustusta ja maalausta. Joskus näkee mediassa käytettävän sanaa kuvaamataide, jossa on sekoitettu kouluaine ja visuaalinen taide. Yllä on afrikkalaista tyttöä kuvaava vesivärimaalaukseni vuodelta 1959, kuvaamataitoa, ja alla afrikkalaista tyttöä, henkiolentoa tai jumalatarta kuvaava puuveistos huomattavasti varhaisemmalta ajalta, kuvataidetta. Veistoksen olen kuvannut Hagenin taidemuseossa. Lisää veistoksia samasta kokoelmasta vilahtelee tällä videolla.

Lisää koulusaavutuksia esitellään mahdollisesti täällä lähipäivinä, kun nostalgian valtaan joutunut on arkistoa pengottuaan hän.

Op-art

Otsikolla ei ole mitään tekemistä Pohjolan tai OP Ryhmän (kirjoittaisin edellisen Op-ryhmä tai viimeisessä hädässä OP-ryhmä) kanssa, vaan se tarkoittaa optisiin voimakkaisiin efekteihin, yleisimmin mustavalkoiseen tai vastaväriseen ruutukuviointiin, perustuvaa suuntausta.

Ensimmäisestä koulun joululomastani on nyt kulunut 60 vuotta, ja sattumalta löysin arkistoistani laatikon, joka sisälsi kansakouluaikaista materiaalia, piirustuksia, vihkoja, lukujärjestyksiä ym., joita nyt joululomalla olen selaillut. Saatan tämän kuvan lisäksi julkaista muutaman muunkin aikaansaannokseni lukijan hämmästeltäväksi.

Op-taideteos on toteutettu pujottelutekniikalla. Pohjana on tummansininen, violetille vivahtava viilloksia sisältävä kiiltäväpintainen arkki, jonka viillosten väliin pujotettiin pohjapaperin rakojen välien levyisiä paperisuikaleita siten, että lopputulos on ruudullinen. Pujotusvälineenä oli metallinen varmaankin juuri tätä tarkoitusta varten suunniteltu litteä ja kapea sukkula, jonka toiseen päähän liuska kiinnitettiin ja sitten pujotettiin aluspaperiin yli-ali-yli-ali... ja seuraava vastakkaisessa järjestyksessä. En muista, että muita kuvioita kuin tasaisia ruutuja tehtiin, ehkä opetushallituksen ohjeissa ei vielä ekaluokalla tavoiteltu vaikeampia kudonnan malleja.

Yllä oravan tiiviin koulutuksen nykyhetken tulos. Syksyllä se söi avoimesta kupista, mutta jouluksi siirryimme katettuun rehusäiliöön, ja hyvin maistuu kannenkin alta.