 |
| Kuva: Kansallismuseo |
Ennen vanhaan ei ollut kännyköitä, tietokoneita, digikameroita, naispappeja, itsepalvelutankkausta eikä -alkoja. Ei niinikään latukoneita eikä muovisuksia. Latukoneiden puute korvattiin latupartioilla. Ne olivat yleisesti hyväksyttyjä toimintaorganisaatioita - jos olisi gallupoitu, varmaankaan kovin monta negatiivista prosenttia ei olisi tullut ainakaan hiihtourheilun kannattajilta.
Olin kouluaikana sangen huono hiihtäjä. Saattaa olla, että olen sitä nytkin. Moneen vuoteen en ole kokeillut, joten en ole asiasta varma. Kansakouluun pääsi hiihtämällä vajaan kilometrin matkan. Oppikouluun oli pitempi taival, noin 30 kilometriä. Kun suksia siellä tarvittiin, ei perille hiihdetty, vaan hiihtimet laitettiin linja-auton pyörätelinekoukkuihin poikittain. Myöhemmin, kun korirakenne kehittyi, ne saatiin luukusta sisään auton matkatavarasäiliöön.
Koska olin huono hiihtäjä, en halunnut osallistua hiihtokilpailuun, ja minut määrättiin parin muun kanssa latupartioon. Latupartion tehtävänä oli varmistaa kilpailijoiden turvallisuus hiihtämällä edellä ja avata sillä keinoin latu sataneesta lumesta ja samalla poistaa mahdollisesti haitalliset risut, uralle kaatuneet puut ja muut haittatekijät sekä toimia yleisen kilpailujärjestyksen tarkkailijana ja tiedottaa huomatuista epäkohdista vastuuhenkilöille.
Muistan, että lunta, märkää, oli satanut, ja kävimme matkaan hyvissä ajoin ennen kisan alkua. Suksia piti sujutella mahdollisimman vähillä nostoilla, koska pohjaan tarttui heti viiden sentin lumikerros. Ollessamme noin puolessa matkassa ensimmäiset kilpailijat ohittivat meidät. Koulussa ei vielä 60-luvulla saanut kirota, eikä lausua muitakaan hävyttömiä sanoja. Muistelisin kuitenkin, että jotain epäilyttävää kuulimme, mutta pidimme sen omana tietonamme. Saavuttuamme partiointimatkaltamme vastailimme meidät tehtäväämme lähettäneen tahon esittämiin kysymyksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti