Tämä se kuitenkin oli...Kirjoitin aikaisemmin Dyanesta, jonka ostin tutulta automyyjältä, kun tarkoituksena oli hankkia Tipparenu. Renaultit kuulemma viipyivät kovan kysynnän vuoksi kaupassa vain hetken, joten Citroën oli sitten kohtalona kauan.
Kuva voisi esittää omistamaani 2CV-kuutosta, jos siinä olisi kukikkaat verhokapat ikkunoissa, valkoinen pitsiteippi ovien alareunassa ja alumiininen etureunan suojus takalokarissa.
Kesät ja talvet ajettiin, toisin kuin jotkut kiihkeät 2cv-kiltalaiset, jotka katsoivat paremmaksi siirtyä pakkasella Toyotan tai Datsunin rattiin.
Talveksi laitettiin kangaskaton alle styroksia, kukkakankaalla päällystettyä tietysti, ja ovien sisälle myös samaa ainetta, ilman kukkia tosin. Erään savolaisen läänin silloisessa pääkaupungissa oli autotarvikeliikkeessä tarjous Eberspächer-bensalämmittimestä, ja se hankittiin oitis. Kellon avulla hyrähti käyntiin ja pakkasella tuprutti savua mahan alta, monen ohikulkijan hämmästykseksi. Kuuma ilma tulvehti sisälle hopeanvärisiä putkia myöten. Putken pään sai irti sisälämpökanavasta, ja kun sen suuntasi boxermoottorin pitkiä imuputkia kohti ja niitä pari minuuttia lämmitti, käyntiinlähtö onnistui jopa 30 asteen pakkasilla, joita, herrat parahtakoon, 70-luvulla oli vielä näillä leveysasteilla. Lankomiehen Saab 99 nykäistiin kerran käyntiin Rättärillä. Tosi Citroën-miehet käynnistivät ajokkinsa kaatamalla kiehuvaa vettä ämpärillä imukanavien päälle. Ajatus tuntui jotenkin brutaalilta. Eberi oli hyvä väline, jos autossa joutui pakkasella istumaan, moottori ei tyhjäkäynnillä lämmittänyt.
Kesällä jousitus oli aluksi vaarallisen tuntuinen, kun luuli auton kaatuvan heti ensimmäisessä kurvissa, talvipakkasella taas tuntui, että sahapukilla on lähdetty matkailemaan.
Tuli sitten liityttyä 2CV-kiltaankin. Kerran kävin möötissä, vuosikokouksessa, ja kerran jossain kokoontumisajossa. Jotenkin rupesi tuntumaan, että jos auto on jumala, niin... no, monenlaistahan siellä näki ja kuuli.
Paljon hyviä muistoja; saisipa joskus vielä tarttua vaihdekepin kahvaan.
4 kommenttia:
70-luvun lopulla connor's pass -nimistä solaa irlannissa ylittäessäni jouduin lumimyrskyyn. tietä tuskin erotti vuorenkyljestä, ja kesärenkaatkin minulla oli, mutta ruiskukansininen pikku 2CV pysytteli vakaasti tiellä, jota itse en siis nähnyt.
matkat maaseudulle olivat yhtä seikkailua. ylämäet tuottivat sitikalle suuria vaikeuksia.oli pakko vaihtaa ykköselle. sitä paitsi auto vielä hengästyi ja seuraavassa alamäessä moottori aina auttamatta sammui. piti käydä puhaltamassa kaasutin puhtaaksi ennen kuin se suvaitsi jatkaa.
ah miten kaipaan rättäriäni. se oli sitä aikaa kun räsymatto korotettiin taiteeksi, alvar aallon pyöreästä jakkarasta tuli pysyvä monumentti ja citroen 2CV teki ajajastaan sosiaalisen olennon.
Ruiskukansininen oli hieno väri. Niitä ei vielä silloin, kun omani ostin ollut ainakaan Suomen markkinoilla. 2CV 6 sinnitteli jo mäkiä aika hyvin, mutta Dyane nelosen kanssa jäimme kerran Jyväskylän Laajavuoren mäkeen jumiin. Peruutella piti takaisin.
Kiitos vinkistä.
Olemme luultavasti ajelleet Sitikoillamme samoihin aikoihin samoilla kaduilla. Ja poikenneet aina välillä Sohvilla.
Dessu
Sitikan ostin itselleni vasta, kun olin muuttanut pois opiskelemasta Jyväskylästä. Kavereitten kyydissä kyllä ajeltiin. Toisella oli pakettimalli, joka oli varustettu antennivaloilla ja muilla poliisiakin kiinnostavilla lisäkkeillä, toinen oli harmaa kaappariovityylinen, jonka omisti yksi nykyäänkin tunnettu Erkki.
Liikenteessä oli myös ikkunattomilla ja karmittomilla kesäovilla varustettu härveli.
Lähetä kommentti