 |
| Kuva: Wikipedia |
Pojat ovat kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Kaksi niistä osaa ajaa jo pyörällä, kolmas ei ole vielä tullut opetelleeksi. Opettelu onkin vaikeaa, aikuisten pyörän satulaan ei yllä istumaan, ja miesten mallissa on vielä yläputki hankaluutena. Sen välistä pitää vinossa asennossa yrittää sitkuttaa.
Yhtenä kevättalvisena päivänä päätetään lähteä katsomaan junia. Onhan niitä nähty, ja oltu kyydissäkin. Asemalle kulkee kirkolta linja-auto junien aikataulujen mukaisesti. Joskus aikanaan meni myös laiva. Kerrotaan, että laivan ollessa myöhässä aikataulustaan kapteeni oli juossut asemalle ja ottanut junanlähettäjän syliotteeseen, ettei tämä pystynyt antamaan lähtömerkkiä ennen laivan matkustajien saapumista. Poikien mielestä hienompaa on toki mennä omin neuvoin, ja kertoa sitten koulussa, missä on käyty.
Asema on jännä paikka. Isolla kylällä on paljon nuorisoa, osa niistä on pahamaineisia asemapoikia, joiden seuraa ei ole hyvä etsiä, puhuvat rumia ja voivat polttaa tupakkaakin. Tupakanpoltto on hyvä aloittaa vasta, kun on selviytynyt kouluvuosista kunnialla. Sitten voi kotonaan pitää nimipäiviä ja kattaa sivuhuoneen pöydälle miehille tuhkakuppeja ja tupakkaa tarjolle. Jotkut naisetkin polttavat, mutta ne eivät tule kutsuilla samaan huoneeseen savuille miesten kanssa, vaan juovat kahvia ja polttavat sitten kotonaan keittiössä tai hienommissa juhlissa, joissa saatetaan juoda jalkalaseista.
Kahdella pojalla on polkupyörä, kolmas, joka ei osaa ajaa, lähtee potkukelkalla. Keli on liukas, pyörällä ajettaessa pitää olla varovainen, potkuri sen sijaan luistaa tosi hyvin.
Matkalla on oikeastaan vain yksi mäki. Menomatkalla sitä noustaan ja palatessa lasketaan. Tosin nousun jälkeen tie laskee loivasti miltei koko matkan, joten tullessa on kulku raskaampaa kuin mennessä, mutta niinhän monesti maailmalla on asianlaita.
Kun on edetty pari kilometriä, vastaan tulee yhden pojan isä kuorma-autolla. Auto pysähtyy, pyörä nostetaan lavalle ja poika käsketään autoon. Kaksi kumppanusta jää jatkamaan matkaa. Junaa mennään katsomaan, tottahan asemalla juna on - sitä vartenhan se asema on olemassa.
Vielä on valoisaa, parikymmentä kilometriä potkukelkalla talvipäivänä "sujahtavi sukkelaan" kuin suksi Suksimiehen laulussa. Laulussa puhutaan karhusta ja vainolaisesta, mutta kummastakaan ei ole pelkoa varsinkaan valoisana aikana. ja tien varrella on taloja, mitään korpitaivalta ei vaelleta.
Puolessa välissä matkaa on kunnalliskoti. Se on suuri rakennus, jonka pihapiirissä on navetta ja vähän pienempi asuinrakennus kalteroiduin ikkunoin. Talossa hoidetaan vanhuksia ja semmoisia sairaita, joiden on parasta asua lukkojen takana.
Kohta ollaankin asemalla. Mustan- ja vihreänkirjava veturi, kuvan kaltainen Jumbo, seisoo tavaravaunujen kanssa raiteilla.
Pojat katsovat sitä ja lähtevät sitten paluumatkalle. Talvipäivä alkaa hämärtyä, eikä potkuri luista enää yhtä hyvin. Potkivaa jalkaa pitää vaihtaa vähän väliä, potkut käyvät lyhemmiksi, väsyttää. Kun päästään mäen päälle, pyöräilijä tekee irtioton, laskettelee mäen vauhdikkaasti, eikä jää enää odottelemaan kelkkamiestä. Tämä ei lannistu, muistaa, mikä ruoka odottaa kotona.
Kotona kysellään, niinkuin kysellä pitää, missä on oltu. Moitteita ei kuitenkaan tule, ja hernerokka on kuumaa ja hyvää.
