Viisikymppinen nuoriso

Volter Kilpi pohdiskeli paitsi Alastalon salin tapahtumia, harjoitti myös kansallista itsetutkiskelua. Tuon nimisessä teoksessaan kirjailija pui monia kulttuurin - suomensuomalaisen ja -ruotsalaisen ongelmia. Ikuisina nuorina itseään pitävää viisikymppisten ikäluokkaa hän käsittelee seuraavasti (eihän nykyään enää tällaista ole?):

"Tämä kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun kiihko- ja heräämiskauden kanta- ja jälkijoukko, sen aikuisen kirjallisen ja taiteellisen naturalismin ja yhteiskunnallisen radikalismin elähyttämät piirit käsittävät yhä edelleen itsensä maan suolaksi: kaiken verekkään nuoruuden, hengen vireyden ja vapaamielisen, uhmailevan ennakkoluulottomuuden edustajiksi tässä maassa. Ikäpolvensa oikeudella istuvat nämä, toistensa 50-vuotispäiviä juhlivat ikuiset nuorukaiset nyt vuorostaan yhteiskuntamme määräävillä istuimilla, johtavat johtokunnissaan, suuntailevat komiteoissaan, puuhailevat laitoksissaan, jaarittelevat lehdissään ajatellen siinä ohessa yllättyneellä mielihyvällä: kas, somasti tämä sujahtikin; voittipa nuoruus kuitenkin lopulta! nyt ei piintynyt, väljähtänyt vanhoillisuus enää istu ohjaksissa; nyt määräämme me asiat, nyt saamme me vapaasti järjestellä nuorten unelmiemme tuhatvuotista valtakuntaa!--Tosin on elämän laki sellainen, että mikä kolmekymmentä vuotta sitten vielä sykähteli nuoruuden uhoa, ei enää kolmeakymmentä vuotta myöhemmin kukoistakaan aivan ehdottoman nuoruuden tenhossa ja raikkaudessa. Saattaapa joku julkimus olla näkevinään aivan ilmeisiä vanhuuden kurttujakin siinä, joka sentään kaikkien asiantuntijain tunnustuksen mukaan varmasti oli nuorta kolmekymmentä vuotta sitten!

Niinpä hommastelevat ja järjestelevät nämä viisikymmenvuotiset nuoret asioitaan, omia ja yhteisiä. Jo aikoja sitten suorittaneina omat todelliset, kasvuvoimaiset alotteensa, tyhjentäneinä luovan toteuttamistarpeensa ja -pontensa, ovat he nyt vuorostaan saavutettuaan ja vallattuaan julkisuuden ja johtajain asemat yhtäläisesti vaimenneet ja tasautuneet kuin sekin ikäpolvi, jonka tyrehtyneisyyttä vastaan heidän nuori, käyvä voimansa aikoinaan kuohuili ja pauhaili. Nämä nuoruuden patentin ottaneet entisen ikäpolven »nuoret» muodostavat nyt vuorostaan sen vaisun sivistyskerroksen, joka nykyhetkellä tyrehdyttää elämän palavaa tykintää ja jota vastaan herännyt, luova elämänkäynti hyökyy. Heidän luuloteltuun nuoruuteen kääriytynyt itsehyväisyytensä, heidän pysähtynyt, itseään ihaileva vapaamielisyytensä, heidän koko umpeutunut, arkeutunut, itsekylläisyyteen lihonnut elämäntajunsa muodostavat nyt vuorostaan työläimmän ja sitkeimmän esteen nykyhetken nuorten ja veresten voimien tiellä. Mutta yhtä yllättävä ja kohtuuton kuin heidän nuoruutensa aikojen keski- ja yli-ikäisille oli heidän nuorekas kritiikkinsä ja tyytymättömyytensä, yhtä ällistyttävä ja paradoksaali on heille itselleen tällä hetkellä se, että heidänkin--»nuorten»--takana ja varjossa jo aikoja sitte on varttunut ja muodostunut uusi ikäpolvi, jolle heidän malttuneet ja talttuneet elämänihanteensa saattavat tuntua melko väljähtäneiltä ja sovinnaisilta, jonka toimintahalulta he vuorostaan salpaavat tien ja toteutumisen ja joka melkoisella kärsimättömyydelläkin jo odottaa omaa ratkaisevaa sana- ja työvuoroaan yhteiskunnallisessa, johtavassa rakennustyössä.

Kuten aikaisemmille johtoon päässeille ikäpolville, ovat näillekin niminuorille epämukavia ja epämieluisia heitä nuoremman ikäpolven itsenäisemmät, kulmikkaammat, hedelmällisyyttä ja tarmoa uhoavammat luonteet, ja vaalivat hekin otollisena ja suvaittuna jälkivesanaan etupäässä vain tasaisia ja tyhjiä, siloisia ja sovinnaisia vanhemman polven jälkitaivaltajoita, noita lupaavia nuorukaisia, jotka kiltisti taipuvat »setien» ohjattaviksi setien tallatuille laduille. Omistamatta sitä itsetuntemuksen kehittyneisyyttä ja miehistä kypsyyttä, että tunnustaisivat ja mukautuisivat vanhenemiseensa, että tuntisivat ja näkisivät viileytymisensä ja vaimenemisensa ja alistuisivat siihen, omistamatta tätä resignatsionin ja itsekieltäymisen suuruutta luulottelevat nämä väistyvän ikäpolven nuoret itsensä yhä edelleen kaiken hurmehtivan nuoruuden edustajiksi tässä maassa ja näkevät senvuoksi heidän sijalleen ja ohitseen pyrkivässä todellisessa nuoruudessa vain epäkypsää, nuorekkaasti liioittelevaa rabulismia, jota ei edes kannata ottaa täysin vakavalta kannaltakaan.

Tämä itsetyytyväisen ja itseriittävän viiskymmenvuotiaan nuoruuden home tukahuttaakin meillä kuoleuttavana ja tahmaisena niin yhteiskunnallisia harrastuksiamme kuin henkistä vireyttämme, niin taidetta ja kirjallisuutta kuin politiikkaa ja sanomalehdistöäkin, niin julkisten laitosten toimintaa kuin johtavien seurapiirien yksilöllistä elämänsävyäkin. Aikoinaan elokas, europalaisuudella ja nuorella vapaamielisyydellä kyllästetty elämänkatsomus on vaisuuntunut ja seisahtunut läpäisemättömäksi henkiseksi ilmakerrostumaksi, jonka puhki eivät uudemmat, terävät europalaiset hengenvirtaukset ja raittiit puhdistavat hengähdykset enää ole vapaasti päässeet puhaltamaan ja tuulettamaan henkistä ilmakehäämme. Ja omassa kansallisessa elämässämme on tämä liian kauan nuoreksi itsensä kuvitellut ja nuoruuden sekä nimen että aseman ja etuoikeudet anastanut polvi yhtä tukahduttavasti ja tyrehdyttävästi painanut todellista, uutta voimaa versovaa ja hedelmöivää nuoruutta."

Kivaa olla kuusikymppinen.