Sairasta touhua 3

Valmet lasteineen lähtee matkaan. Etäisyyttä kohteeseen on 80 kilometriä. Jos pysähtymättä ajetaan sopivaa ja sallittua matkanopeutta, oltaisiin kahden tunnin päästä perillä, mutta eihän se niin mene. Perille kuitenkin päästään ja huomataan, että sotilaskoti on avattu saapuvan ryhmän kunniaksi alttiina palvelemaan.

- Onpas pojilla kova makkeennälkä, sotkusisar sanoo, kun ostetaan hyllystä kaikki sokerit. Hiivaa ei ole kaupan, mutta jotkut ovat jo ennalta varautuneet tilanteeseen, ja jonkunlainen kanisterikin löytyy matkatavaroista.

Majoittaudutaan; telttapaikoilla on valmiit puiset alustat, vähän kuin suipoimmasta kärjestään lyhennetyt kolmionmuotoiset kuormalavat. Keskelle jää kaminan paikka. Lämmityslaitetta ei tosin kesähelteellä tarvita. Leivänkannikoita, sokeria ja hiivaa sekoitetaan vesikanisteriin, joka kaivetaan näkymättömiin muurahaispesään.

Luutnantti majoittuu taloon, joka on tarkoitettu kantahenkilökunnan käyttöön.

Sementtipylväät, joita varuskunnassa valmistettiin on tarkoitus viedä kiintopisteiksi tarkoin määritetyille paikoille tuliasemiin ampuma-alueelle. Tolpan koordinaattien mukaan on nopeaa ja turvallista laskea tarvittavat suunnat ja etäisyydet maaleihin.

Kun kuormaa aletaan purkaa, huomataan, että melkein kaikki pylväät ovat traktorin peräkärryn tärinässä hajonneet murusiksi rautojen ympäriltä. Viimeisetkin rikkoutuvat lavalta nostettaessa.

Sivistynyt nuori luutnantti hillitsee itsensä: - Ei se mitään, miehet, käytämme puupaaluja.

Ajatus on hyvä, paaluntekoon on toki taitoa, materiaalia ja työvälineitä. Saattaa olla, että tilanteeseen valmistauduttiin jo lähtiessä, kun pieni epäusko valutekniikkaan nosti päätään, ja muutama propsikin lastattiin mukaan.

Seuraavana aamuna on käskynjako. Luutnantti tulee virkeänä talosta kartta kädessään. Hän näyttää sitä traktorinkuljettajalle ja hyppää lavalle muiden joukkoon.

Kuski ei ole ensimmäistä kertaa peräkärryllisen Valmetin puikoissa. Kone etenee lasteineen kuin juna uskomattomassa louhikossa siihen paikkaan, joka oli merkitty karttaan. Paalu pystytetään kivilohkareiden väliin. Lapiopelissä koverrellaan rakoa vähän suuremmaksi.

Päivät kuluvat leppoisasti. Seuraavina aamuina luutnantti ei katso enää tarpeelliseksi lähteä paalupaikalle, Hän antaa kartan alikersanteille, jotka sitten johtavat ryhmän työhön. Eräänä aamuna upseeri ei jaksa kuin raottaa talon ovea ja työntää kartan sitä hakevalle. Ryhmän sisäisessä keskustelussa spekuloidaan syitä käytänteiden muuttumiseen, ja joku kartan noutaja kertoo havainneensa lievää alkoholin tuoksahdusta ovenraosta. Karttaan on merkitty kaikki kohteet, jotka sitten parhaimman ymmärryksen mukaan pyritään löytämään. Kartanlukutaito ei ole kenenkään vahvin laji, ja pystytystyötä tehdään vähän mutu-tuntumalla.

On tullut aika tarkastaa muurahaispesää. Innokkaimmat hankkeen kannattajat ja toteuttajat maistelevat käymistuotetta, mutta seurauksena ovat tihentyneet riukula-käynnit, haluttuun tulokseen kukaan ainetta maistanutta ei pääse - useimmat eivät edes suostu maistamaan.

Komennus lähenee loppuaan ja paikalle saapuu heitinväkeä pyöräilemällä Mikkelistä ja Lappeenrannasta. Tarkoitus on järjestää joukko-osastojen välinen ampumakilpailu raskailla 120 mm:n heittimillä.

Tuttu luutnantti Mikkelistä tulee alikersanttimme luo. Tämä on vähän parroittunut ja muutenkin rähjäisen näköinen.
- Olettekos te päässyt metsittymään täällä? luutnantti tiukkaa. - Tervehtikääpäs kunnolla ja siistiytykää!

Paikalle saapuu toinen luutnantti.
- Minkäs takia te olette noin kirjava? Menkääpäs lääkärin juttusille.

Käskyn saanut menee. Lääkäri diagnostisoi kirjavuuden vihurirokoksi.

Mikkeli voittaa ampumakilpailun, ja sotilaat pääsevät autokyydillä kotiin. Lisäksi tulee vielä pidennetty viikonloppuvapaa.

Vihurirokkoa sairastavankaan ei tarvitse tehdä matkaa traktorin lavalla saati polkupyörällä. Auto vie sairaalaan eristyshuoneeseen pidennetyksi viikonlopuksi ainakin.