 |
| Vähän taiteellinen 565 |
Kasarmin pihalla käy hyörinä. Tällä hetkellä ei poistuta taakse eikä äkseerata muitakaan sotatemppuja. Rakennuksen taakse on tehty laudoista pitkulaisia kaukaloita, olisivatko noin setvertin levyisiä ja parin arsinan pituisia. Betonirautoja ja sementtiä on varattuna myös tulevaa tehtävää varten. Komppania on kerännyt luontoon heitettyjä tyhjiä pulloja, ja niiden vaihtorahoilla on Suomen valtion puolustusvoimien käyttöön hankittu muovikelmua karttojen kosteudensuojaksi. Saattaa olla, että myös sementtiä on hankittu näillä rahoilla.
Sementtiä sekoitellaan ja pitkulaiset kaukalot täytetään sillä. Märkään sementtiin sijoitetaan betonirauta niin, että se tulee mahdollisimman keskelle seosta, ja jää hieman toisesta päästä näkyviin. Komppanian nuoret luutnantit valvovat työtä, joka näyttää sujuvan mallikkaasti, tokihan savolainen sotilas nyt osaa valuhommat, vaikka ei ihan pioneereja ollakaan. Aliupseerikoulussa pioneerikomppaniasta tulleet eivät osanneet huutaa tarpeeksi kovaa tervehdystä koulun johtajalle ensi tapaamisessa. Rangaistukseksi tästä tuli juoksuharjoituksia, joihin kunnon ja huutokyvyn kohentamiseksi mukaan otettiin taisteluvyöhön sidotut panssarimiinat, ja auratun tien käyttö hylättiin paitsi penkkojen osalta.
Kranaatinheitinkomppanian päällystö oli opettanut alaisensa huutamaan. Se oli erinomainen asia, koska heittimen osat ovat miinoja paljon painavampia ja lisäksi hankalan kokoisia ja muotoisia.
Huutaminen armeijassa on tarpeellinen ja joskus välttämätönkin kommunikointikeino, vaikka varsinaisesta sotahuudosta (ainakaan isolla alkukirjaimella) ei olisi kyse. Kerran kesken konepistooliammuntojen kaukaisella metsäampumaradalla tunnetusti kovaääninen luutnantti lähetti sotamiehen* noutamaan jotakin tarvikkeita kasarmilta. Käskyn saanut oli ehtinyt edetä jo parikymmentä minuuttia metsän kätköihin, kun upseeri muisti, että jotain muutakin olisi hyvä tuoda. Kasvot ponnistuksesta punaisena hän huusi pitkään tauottaen:
-TUO-KAA MYÖS TAU-LU-JEN PAIK-KA-LAP-PU-JA! Kun sotamies palasi, hänellä oli kaikki pyydetty mukana.
Betonipötkylät jätetään kuivumaan ja suojataan sateelta pullorahoilla hankitulla muovilla.
Seuraavana päivänä käskynjaolla pyydetään halukkaita varusmiesaliupseereita ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi ampumaleirin valmistelutehtävään.
Tämän tarinasarjan edellisessä jaksossa mainittu silloinen oppilas, nyt jo pitkäaikaisen koulutus- ja käskytyskokemuksen omaava alikersantti päättää kaverinsa kanssa ilmoittautua. Pitkäaikainen kokemus johtui aliupseerikurssilta valmistuneiden joutuessa heti komppaniaan koulutustehtäviin edellisen saapumiserän siirtyessä komennukselle varikoille Kanavuoreen ja Aholahteen ja mikä minnekin. Entisten tupakavereiden kanssa pärjätään hyvin, ja uudet alokkaat voi heti opettaa tavoille. Kokelaiden tullessa omalta kurssiltaan he katsoivat huuli pyöreänä alikersanttien sujuvaa meininkiä.
- Vai teidänkö tekisi mieli komennukselle - onpa yllätys, joukkueenjohtajaluutnantti sanoo kaverille, no mikäpä siinä.
- Teidät minä olisin määrännyt joka tapauksessa, sanotaan alikersantille.
Joku kolmaskin määrätään mukaan, ja joukko täydentyy sotamiehillä niin että majoitusteltta saadaan tehtävän suorituspaikalla täyteen.
Vihreän Valmetin, olisiko 565, peräkärryyn lastataan sementtipötkyt, teltta varusteineen, matkustajien tarvikkeet, evästä ja vajaa joukkueellinen Suomen kunniakkaan armeijan varusmiehiä. Myös nuori luutnantti, vastikään valmistunut, ja ensimmäisessä virkapaikassaan, lähtee mukaan projektiin, mutta matkustaa ilmeisesti muilla keinoin, koska ei ole traktorin kyydissä.
...Jatkuu...
*vielä 1960-luvulla tavallinen jalkaväen sotilas oli sotamies. Jääkäri-nimike tuli käyttöön myöhemmin muillekin kuin perinteisten jääkäriyksiköiden sotilaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti