Kansallinen kulttuurimme on tuontikamaa. Ihan niinkuin meidän kielemme ja me itse. Se, missä historian vaiheessa siitä voidaan ruveta puhumaan omaperäisenä ja muista poikkeavana, on viisaampien kuin minun pääteltävä. Omaperäisiä ovat ruokakulttuurin piirissä Karjalan riisivainiot, joilta perinteinen piirakan puuroaines on puitu tai voi, joka oli muinoin tärkeä vientituote. Voitakaan ei ole keksitty Suomessa eikä monta muutakaan ruokaa, vaikka ne täällä ovat maailman parhaita. Keski-Euroopan myrkytettyjä ja muuten turmiollisia eineitä nauttivat ovat siellä jatkuvassa hengenvaarassa, kuten vaikka pääministeri B., joka tänään saa eteensä terveellistä poroa.
Muukin kulttuuri ja taide, vaikka kuinka poliittisissa ohjelmissa puhtauteen pyrittäisiin, sisältää aina tuontiaineksia. Hyvänä esimerkkinä on kuvassa oikealla oleva herkkä soitin, viulu - kansallisesti ja koruttomasti muotoiltu sisäisiä tuntojamme koskettelemaan; se on valmistettu ulkomailta tuodusta sikarilaatikosta, etiketit vielä kyljissä. Virsikannel vasemmalla on norjalainen keksintö, ja kuinka iloisesti Holmenkollenilla ne raikuvatkaan näinä päivinä.
Kulttuuriin kuuluu myös koulutus. Suomen ihmiset ovat hyvin koulutettuja, kuten PISAn vino tutkimus todistaa. Ihmisen paras ystävä, koerra (paitsi muusikon, jonka paras frendi on rumpali), kuten täällä ulukomaella sanotaan on jäänyt valitettavasti vähemmälle huomiolle. Heitä, siis koerrija varten on meidänkin kylällemme pystytetty useita Sac-o-mat-nimisiä mukavuuslaitoksia, vaan eivätpä penteleet opi tekemään niihin tarpeitaan. Tässäkin kuvassa on jo kaksi kansantuotetta (Veikko Huovisen termi) tullut näkyviin sulavan lumen alta, ja lisää tulee. Koerrille tulisi suunnata tuki- ja koulutuspaketteja, että jos vaikka pienikokoisuutensa tai muiden rakenteellisten esteiden takia eivät ylettyisi reiälle, nostelisivat edes tuotteensa jollakin keinoin pönttöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti