Alkaneen rauhan ja hyväntahdon kuukauden kunniaksi satu, joka kertoo oudosta puunhakkaajasta ja muutamasta muustakin hahmosta.
Suurta metsää reunustavan aukion keskipaikkeilla on talo, jossa asuu kolmihenkinen perhe. Isä, äiti ja tytär. Tyttö, 13-vuotias, ei saata käsittää mitenkään, kuinka vanhemmat - tai lähinnä äiti - eivät voi olla samaa mieltä mistään tärkeistä asioista hänen kanssaan. Isä on paljon reissutöissä, nytkin Novgorodin lähellä Venäjällä kaivinkonehommissa golfkenttätyömaalla, eikä lyhyinä kotonaoloaikoinaan tule paneutuneeksi tarpeeksi perheasioihin.
Parhaillaankin tuntuu olevan käynnissä kiivas kiista ravintoasioista. Tyttö ei suostu syömään lihakeittoa, joka äidin mielestä on hyvää ja terveellistä, vaan vaatii pitsaa, kebabia, hampurilaisia ja muuta, joita kaikki muutkin saavat kotonaan. Muiden äidit osaavat tehdä hyviä ruokia eivätkä ole tuollaisia paskamutseja.
- Älä sitten syö, jos ei ole nälkä, äiti sanoo ja ottaa lautasen pois tytön nenän edestä. Tyttö alkaa mököttää, eikä puhu pitkään aikaan sanaakaan.
- Tahtoisitkos käydä mummoa katsomassa, äiti jatkaa hetken kuluttua saamatta vastausta.
- Voisit viedä hänelle vähän tuoretta pullaa ja mehua. Voisit olla siellä vaikka yötä, sillä mummo tykkäisi siitä kovasti.
Tyttö on vieläkin hiljaa, mutta suostuu sitten lähtemään. Mummo on kiva, eikä sotkeennu liiaksi hänen asioihinsa.
Äiti pakkaa koriin viisi lämmintä pyöreää pullaa ja kolmenvartin mehupullon. Talon pihalla kasvaa mustaherukkapensaita, ja niistä keitetystä mehusta äiti laimentaa pulloon juotavaksi sopivaa.
- Saatte siitä pari lasillista kumpikin, lähetän sitten myöhemmin laimentamatonta, äiti sanoo.
Tyttö lähtee matkaan, ottaa korin käteensä ja laittaa päähänsä punaisen myssyn, jota on tottunut käyttämään jo pienestä pitäen.
Matkaa mummon mökille on maantietä pitkin monta kilometriä, mutta metsän poikki vie polku, joka lyhentää matkaa ainakin puolella. Polku on tytölle tuttu, ja monet kerrat hän on sitä pitkin kipittänyt mummoa katsomaan.
Matkan varrella tulee kuitenkin nälkä, ja tyttö istuu polunvarren kivelle lepäämään.
- Taidan syödä yhden pullan, hän miettii, ja koska se maistuu hyvältä, menee toinen saman tien. Lämmin pulla vaatii myös juotavaa, ja pian on pullokin avattu. Hetken päästä, kun tyttö katsoo koriin, siellä on enää yksi pulla jäljellä. Vähän nolottaa, mutta ajatus keskeytyy, kun polun mutkan takaa tallustelee paikalle susi. Se istahtaa tytön eteen ja katselee tätä vinoilla silmillään.
- Moi, se sanoo, mitä kuuluu?
Tyttö on ensin hiljaa, mutta sanoo sitten:
- Minua on kielletty puhumasta vieraille, ottamasta niiltä karkkia ja lähtemästä niiden autojen tai moottoripyörien kyytiin.
- Minulla ei ole karkkia, autoa eikä moottoripyörää, enkä pidä siitä, että minulla ratsastetaan, susi sanoo, mutta mitä sinä teet yksin täällä metsässä?
- Olen menossa mummon luo, tuossa korissa on tuliaisia.
Susi kurkistaa koriin ja hotkaisee viimeisen pullan kokonaisena isoon kitaansa.
- Nyt sinä paskiainen söit viimeisen mummon pullan, tyttö kiljuu ja lyö sutta korvalle.
- Viimeisen; kukas ne muut söi? susi irvistää.
- Söi kuka söi, mutta mitä minä nyt sille vien.
- Mummot tykkäävät mustikoista. Tuossa kymmenen metrin päässä niitä kasvaa. Kun keräät korin täyteen, ei mitään pullia tarvitse surra. Missä sinun mummosi muuten asuu?
- Tätä polkua vaan eteenpäin ja sitten puron sillan luota oikealle. Siitä se mökki jo näkyykin.
- Selvä, minun täytyy nyt mennä kotiin, kerro mummolle terveisiä!
Susi lähtee hölkkäämään eteenpäin, ja tyttö ryhtyy etsimään mustikoita. Pari kourallista poimittuaan hän väsyy ja päättää lähteä mummon luo. Puron sillan risteyksessä hän kompastuu, ja korissa olevat mustikat putoavat maahan.
Mummo on tytön ulkomaankomennuksella olevan isän äiti, punaisessa mökissä asuva leskirouva, vaatimaton, mutta varakas - ominaisuuksia, joiden ansiosta miniäkin hänestä pitää ja lähettää silloin tällöin pieniä tuliaisia pyyteettömästi, mutta saa myös paluupostissa terveisiä takaisin.
Tyttö tulee mökin pihaan ja kuulee sisältä kovaäänistä ja kumeaa naurunhohotusta.
Ovenpielessä on verinen puunhakkuukirves.
- Mitähän ihmettä siellä tapahtuu, tyttö miettii ja koputtaa ovelle.
- Sisään!
Tyttö avaa oven ja näkee mummon ja lihavan miehen, jolla on punainen haalari ja musta messinkisolkinen vyö. Lisäksi miehellä on harmaa parta.
- Tervetuloa, kulta, mummo sanoo. Tämä setä tässä on Gustaf Juostén. Hän on puunhakkaaja ja käy usein minua auttelemassa kaikenmoisissa hommissa. Mummoa naurattaa, ja hän taputtaa miestä kämmenselälle, josta hyvästä tämä päästää ilmoille taas uuden hohotuksen.
Tyttö huomaa pöydällä puoliksi juodun rommipullon, jonka vieressä on sokeriastia ja vedenkeitin.
- Lämmikettä kovan urakan päälle, lämmikettä, mies hohottaa, ja mummo yhtyy ilonpitoon.
- Sano minua ihan vain Kustuksi, mies sanoo. Sukunimi on Juostén, eli Juosten Kustu.
- Mutta sinulla on varmaan kova nälkä, mummo sanoo. Kohta saat lihakeittoa, johon sain ihan tuoreet lihat Kustulta. Mutta ennen kuin se on valmista voit syödä tämän pullan, jonka Kustu myös toi.
Mummo hakee keittiöstä pyöreän pullan, jonka tyttö miettii nähneensä joskus aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti