Tätäkin ajoin, vaikka ei korttia vielä silloin ollutkaan. Talvella jäällä huristelin. Tämä oli kaksivärinen, yläosa vaaleanruskea, kromilistojen rajaama alaosa vähän tummemman ruskea, olisiko ollut maitokahvinvärinen vähemmällä ja enemmällä maidolla; tuleeko kahvista lattea, jos siihen kaataa tarpeeksi valkaisua?
Moskvitsh oli yleinen ilmestys maamme teillä aikanaan, 1960-luvun alkuvuosina, liekö ollut eniten levinnyt auto. Paitsi lattensävyisiä kulkimia, myös muita väriyhdistelmiä sinkautui näkyviin metsämaisemien tienmutkista, esimerkiksi semmoinen, jossa yläosa oli vekselinvihreä ja alaosa tuskanpunainen. Ahvenanmaalla nuorena miehenä käydessäni Maarianhaminan opastäti kertoi Mossessa olevan viisi vekseliä, neljä lootassa ja yksi pankissa. Samalla reissulla muuten näimme Neuvostoliiton konsulaatissa, vai mikähän edustusto oli, lipun puolitangossa ja kuulimme toveri Otto Wille Kuusisen jättäneen maalliset vallankumoushankkeet.
Auton varustelutaso oli sangen korkea. Etupenkki oli yhtenäinen erillisillä selkänojilla, jotka sai kellertävästä muovivivusta vääntämällä keikautettua salamannopeasti vaaka-asentoon. Istuimissa ja sisustuksessa oli neuvostojen autoille ominainen tuoksu, jonka sai pois pyyhkäisemällä penkkejä suojeluskunnan manttelilla.
Varustelutason korkeutta kasvatti monipuolinen työkalusarja, mukana oli kaikki tarpeellinen kärkivälimitasta rengaspainemittariin, tunkista työvaloon. Radiossa oli kaksi aaltoaluetta, neuvostoliittolaiset asemat kuuluivat parhaiten. Se oli putkivastaanotin, mukana tuli varaputkia, jotka oli pakattu vaneriseen laatikkoon lastuvillan sekaan.
Lastuvilla muuten taitaa olla aika katoavaa kansanperinnettä, käytettäneenkö sitä enää muualla kuin ruumisarkkujen patjoissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti