Ennuste vuodelle 2000

Päivän taidekuvana Eugene Lancerayn (s.23.8.1875)
Pietari Suuren laivastoa esittävä maalaus.

Sanovat, että Eurooppa on sekaisin, kriisit uhkaavat, Lama tuli ja menikin sitten pian muualle, Persut ovat kääntäneet nimensä englanniksi ja kauhistuttavat muita kansoja Euroopassa, maailma kuohuu niinkuin meri tuossa maalauksessa.

Vuonna 1902 on suomennettu Edvard Bellamyn romaani "Vuonna 2000", jossa kertoja vaipuu uneen vuonna 1887 ja herää otsikossa sanottuna vuonna. Linkistä pääsee Gutenberg-sivustolle lukemaan koko teoksen, seuraavassa katkelmassa kerrotaan Euroopan oloista vuonna 2000, tutunomaiseltahan meininki tuntuu:

»Espaniasta puhuessamme johtuu mieleeni», huomautin minä ohimennen, »etten ole vielä ensinkään kysellyt, minkälaisiksi olot ovat muodostuneet Europassa. Ovatko vanhan maailmankin yhteiskunnat muuttuneet yhtä perinpohjaisesti, kuin täällä?»
»Tietysti», vastasi tohtori Leete. »Europan samoin kuin Australian, Meksikon ja osaksi Etelä-Amerikan suuret kansat ovat nyt teollisuustasavaltoina, kuten Yhdysvallatkin, jotka ovat olleet kehityksen tienraivaajana. Kansojen keskinäisen rauhan turvaamiseksi on muodostettu vapaa, yhteinen liittohallinto, joka käsittää koko maapallon. Kansainvälinen neuvosto järjestää liittovaltioiden väliset kauppa- ja liikesuhteet sekä päättää, mihin yhteisiin toimiin kulloinkin on ryhdyttävä, jotta alemmalla asteella olevat kansakunnat saataisiin kohotetuiksi yhä korkeamman sivistyksen osallisuuteen. Omien rajojensa sisäpuolella on kullakin kansalla täydellinen itsehallinto».
»Miten voitte harjoittaa kauppaa, kun teillä ei ole rahaa?» kysyin minä. »Omassa maassanne ja oman kansanne kesken toimitettavissa asioissa voitte jollakin tavalla selvitä rahoittakin, mutta kun harjoitatte kauppaa ulkomaiden kanssa, täytynee teidän käyttää jonkunlaista rahaa».
»Ei suinkaan», vastasi tohtori. »Raha on silloinkin aivan tarpeetonta. Niin kauan kuin ulkomainen kauppa oli yksityisten liiketten käsissä, oli raha välttämätöntä, koska ilman sitä olisi ollut mahdoton selvittää monimutkaisia suhteita. Mutta nykyjään on kauppa kansainvälinen asia. Kansat ovat kauppiaina, joten niitä on vain tusinan verran maailmassa. Ja kun liike on kansainvälisen neuvoston valvonnan alaisena, voidaan kansojen keskiset kauppasuhteet pitää selvillä yksinkertaisen tilitys- ja kirjanpitojärjestelmän avulla. Tullimaksuja luonnollisesti ei ole. Kansa tuottaa muista maista ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka yleisesti tunnustetaan tarpeellisiksi. Jokaisella kansalla on erityinen toimistonsa, joka välittää tavaranvaihdon vierasten kansojen kanssa. Amerikalainen toimisto esim. on laskenut, kuinka paljon maassa tarvitaan jonakin vuonna Ranskan tuotteita. Se lähettää tilauksen Ranskan toimistolle, joka samoin tilaa tarvitsemansa Amerikalaiset tuotteet meidän toimistoltamme. Samoin käy tavarain vaihto kaikkien muiden kansojen välillä».
»Miten määrätään ulkomaisten tavarain hinnat, kun ei ole enää minkäänlaista kilpailua?» kysyin minä.
»Hinta, jonka kansa pyytää toiselta tavaroistaan, on luonnollisesti sama, kuin omien kansalaistenkin maksama hinta», vastasi tohtori Leete. »Siten vältetään kaikki väärinkäsitykset ja selkkaukset. Itse asiassa ei tietysti kansoja voida velvoittaa valmistamaan tuotteitansa muille kansoille. Mutta tavarain vaihdosta on käytännöllistä hyötyä kaikille. Jos joku kansa säännöllisesti toimittaa toiselle joitakin tavaroita, täytyy kummaltakin puolelta ajoissa ilmoittaa, jos halutaan saada aikaan muutoksia tavaramäärään tai muihin tuotantoon vaikuttaviin seikkoihin nähden».
»Mutta entäs jos joku kansa, joka yksin voi hankkia joitakin luonnontuotteita, kieltäytyisi luovuttamasta niitä joko kaikille muille tai jollekin erityiselle kansalle?»
»Sellaista ei ole koskaan tapahtunut», vastasi tohtori Leete. »Sitäpaitse olisi siitä suurempi vahinko kieltäytyjälle, kuin muille. Laki kieltää suosimasta toista kansaa enemmän kuin toistakaan. Se määrää, että kaikkia on kohdeltava aivan samalla tavalla. Mainitsemanne menettelytavan tähden suljettaisiin sitä harjoittanut kansa tykkänään pois kaikkien muiden maailman kansojen yhteydestä. Meidän ei siis tarvitse olla huolissamme viittaamanne mahdollisuuden vuoksi».
»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos joku kansa, jolla on luonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä muihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat hyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat luonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan, mutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä, että se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion».
»Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat määrätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa muulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden muuttuessa», vastasi tohtori Leete. »Jo tämä periaate, joka on käytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä, estää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi, että niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset, sekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta hulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle ajatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi sattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot voidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on epäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja, joita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda. Nykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme mielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi. Onpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo yhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole ainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja paras ratkaisu».
»Miten menettelette», kysyin, »jos ei kahden kansakunnan välinen tili päättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet Ranskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille».
Tohtori sanoi: »Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat. Jos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä jollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e. Erotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on päättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään tapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii liittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi myöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus tulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen velkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä kärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä, että kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua».
»Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?» kysyin.
»Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä tuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa suoritettava».
»Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita», kysyin minä. »Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja kaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy siirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla nälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan siirtolaisuudesta».
»Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin tarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen, asettuaksensa sinne asumaan», vastasi tohtori Leete. »Asia on järjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei kukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta ikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta hukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta Amerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti korvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos henkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus sille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä pitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa takaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus muuttaa, milloin haluaa».
»Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai lähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden asukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla, josta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei tietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa matkansa?»
»Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen amerikalainen kulta», vastasi tohtori Leete. »Ja ehdotkin ovat samat: se tulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin matkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa liittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin, joka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa siitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin merkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle».