Primera, peruskoulu ja Prokofjev

Autoni asiakirjakansiota tutkiessani panin merkille, että aika on tullut viedä se lakimääräiseen vuosikatsastukseen. Mikäpäs siinä, aloitin operaation pudistelemalla matot kuivista lehdistä. Kumisten mattojen alla huovalla päällystetyllä lattialla oli kiviä ja hiekkaa, joista sain suurimman osan heiteltyä pois. Kauppakuitteja ja rypistettyjä talouspaperitolloja löytyi myös, sekä kaksi vajaata tulitikkulaatikkoa. Arvelin tämän puhdistusoperaation riittävän nykyajan katsastusmiehelle. Varhaisemmassa historiassa olisi pitänyt varmaan olla tarkempi. Jätin myös navigaattorin kiinni tuulilasiin. Käytän sitä jatkuvasti, koska siitä on mukavampi katsoa nopeutta kuin hölmösti keskellä kojelautaa sijaitsevasta mittarista, ja sitä paitsi se näyttää tarkemmin, ja eihän sitä tässä iässä koskaan tiedä milloin demis (ei Roussos) iskee, eikä sitä muista missä mennään.

Seuraavaksi katsoin valot, kaikki näkyivät toimivan, myös vasen takavilkku, jonka johto on pahalla mutkalla takalampun takana, ja joka ajoittain jää toimimatta. Vanha vitsihän kertoo pankinjohtaja AK:sta, jonka autonkuljettaja pyysi katsomaan suuntavalojen toimintaa: - Toimii, ei toimi, toimii, ei toimi, oli raportti. Tämä takavilkku täytyy silloin tällöin avata ja väännellä johtoa parempaan asentoon.

Menomatkalla lähikaupungin yhdelle kolmesta katsastustoimipisteestä radiossa kerrottiin peruskoulun alkuvaiheista. Entinen oppikoulunopettajani, joka sittemmin oli päätynyt toisen koulun rehtoriksi, kertoili muistojaan. Opetussuunnitelman ja kirjojen puute olivat hänen mielestään suurimmat epäkohdat uuden koulumuodon alkuvaiheessa. Keskustelussa kävi ilmi myös, että hulinointi tunnilla lisääntyi, kun joistakin opettajista tuli viihdyttäjiä.

Vettä tuli taivaalta tuulilasille muutama pisara, ja panin pyyhkijät heilumaan. Kokeilin sitten pissapoikaa, ja sieltä ei tullut mitään. No, vesi on lopussa, ja katsastusaseman lähellä on kaupungin niminen portti, josta saa ilmaista vettä. Ajoin sinne ja avasin konepellin. Näin, että pissasäiliön kansi on poissa. Niinhän se on ollut jo kauan aikaa. Se tarttui kerran konepellin pehmustukseen ja häipyi sitten teille tietymättömille. Säiliöön voi kaataa vettä ilman tulppaakin, itse asiassa se on helpompaa.

Kaadoin tötteröön puoli kannullista vettä, en laittanut täyteen, koska tulevien viikkojen säätila voi vaatia veden sekaan alkoholipitoista nestettä. Laitoin virran päälle ja ruiskautin. Toisesta suuttimesta tuli pieni tippa vaahtoa, toisesta ei mitään. Lisäsin vettä ja kokeilin uudestaan. Nyt ei tullut vaahtoakaan. Runsas suihkaus tuli takaikkunaan, kun testasin sitä toimintoa. Tuullasiin ei mitään. Avasin konepellin uudestaan ja tutkin suuttimia. Ne on asennettu konepellin takareunan alle, ja niiden ja tuulilasin välisessä syvennyksessä oli lehtikuusen neulasia, joita pihapuustamme syksyisin varisee niin, että auto on joskus kuin kevyesti aavikkosotaa varten naamioitu. Pyyhkijöiden kumien alle joutuessaan ne nostavat niitä sen verran lasista irti, että ikkunaan jää kaarevia vesiraitoja.

Muistin, että kerran aikaisemmin kakkosautomme Honda Civic oli narahtanut katsastuksessa pissapojasta. Silloin oli vesi jäässä. Muutakin vikaa listalla taisi olla.

Mietin, jätänkö väliin, vai menenkö arvuuttamaan. Voi olla, että muutakin löytyy. Ongelma oli myös, mitä sanon katsastusmiehelle, jos hän mainitsee asiasta.
a) - Säiliö on varmaan tyhjä, tyhjeni tulomatkalla, kotona toimi.
b) - Kyllä siellä vettä on, Varkauden Portissa täytin ja se toimi, ehkä jäätyi tässä 300 metrin matkalla.

Menin sitten kuitenkin. Toimistorouva veloitti 77 euroa, koska pakokauhumittausta ei oltu tehty etukäteen. Maksoin, ja rouva kehoitti nauttimaan kahvia termoksesta pahvimukin avulla. Kaadoin sekaan rasvatonta hylamaitoa, sokeria en käytä.

Kävin kahvimukin kanssa ulkona tutkimassa pesimen suutinreikiä, ja sain idean. Menin sisälle ja kysyin, olisiko rouvalla lainata nuppineulaa. Arvelin, että konttorirouvilla saattaa olla pöytälaatikossa kaikenlaisia tarvikkeita. Sain kieltävän vastauksen ja alistuin osaani.

Jonotusta hidastutti kirkkaankeltainen ympäriinsä puoliväliin kylkiä ruostunut Opel Kadett, jota tutkittiin tavallista hartaammin. Vihdoin Primera ajettiin sisälle ja menin viereen kuuntelemaan, mikä on meininki. Jarrut toimivat erittäin täsmällisesti, samoin iskarit ravistuskoneessa, kaikki valot paloivat tarvittaessa, jopa rekkarilamput, joiden vuoksi jouduin viime vuonna näyttämään niitä uudelleen. Auton vikamuistikin oli tyhjä.

Konepelti avattiin, ja katsastusmies huomautti lasinpesusäiliön kannen puuttuvan. Kerroin sen tarttuneen kerran konepellin pehmusteeseen ja häipyneen sitten teille tietymättömille. Mies arveli tuommoisen pienen muovilätkän maksavan merkkiliikkeessä julmetusti, jonka jälkeen totesimme tilalle sopivia purkin kansia löytyvän.  Pissapoikaongelma kuittaantui tähän, sillä noston ja alustan kopeloinnin jälkeen todettiin kulkupelin olevan hyvässä kunnossa, ja toivotettiin tervetulleeksi taas vuoden päästä.

Ajelin kotiin tyytyväisenä ja kuuntelin radiosta Sergei Prokofjevin viidettä sinfoniaa. Kuukaudessa se oli sävelletty Neuvostoliiton säveltäjälle takaamissa rauhoitetuissa olosuhteissa vuonna 1944.

Venäläisestä Wikistä suomeksi kääntänyt Josif Googleniovitsh:

Ensimmäinen liike sinfonian on kirjoitettu sonaattimuotoon. Se nähdään laaja eeppinen määritellään verkkaiseen käyttöönoton musiikkia, virtaa kuin sankarillinen kappaleen ja perustuvat tekniikat useiden toistuminen temaattista materiaalia.Toisessa ja kolmannessa osassa injektoidaan suoraan maailmaan dramaattisia toimia, soveltamisala silmiinpistävin kontrasteja, napa opposition kuvia.Toinen osa - Scherzo - kirjoitettu monimutkainen kolmiosaisen lomakkeen ja perustuu jyrkästi rytmisesti impulsiivisuuden teema kuulostaa dramaattiselta, ja joskus uhkaavia tai outoa musiikkia kiehtovan melodista ja kevyt. Inspired kolmanneksi täynnä syvää tragedia, kuulostaa intohimoinen ilmaus kärsivien joka kohtasi tutkimuksissa. Se erottuu emotionaalista rikkautta ja valtaa orkesterin inkarnaatio. Sinfonia päättyy voitonriemuinen Apotheosis, vakuutus valon ja elämäniloa. Yhdistää eleganssia ja helppous finaalissa vahva mittakaavassa ja monumentaalisuutta.

Italian poikia

Benvenuto Cellini ja Vincenzo Bellini syntyivät 3. marraskuuta, edellinen vuonna 1500 ja jälkimmäinen 301 vuotta myöhemmin. Alla näyte kummankin taidoista. Kirjoitin pari juttua sitten tattaripuurosta, josta tulee oikein hyvää, kun siihen laittaa tarpeeksi suolaa ja voita. Vielä parempaa siitä varmaan tulisi, jos puurolautasen vieressä olisi kuvan esittämä Ranskan-kauden suola-astia, design by B. Cellini.

Kuvatekstin linkki ohjaa sivulle, jolla olevan tekstin on kääntänyt suomeksi Silvio Googlesconi:

Ranskan kausi kuuluu myös kuuluisa suola kellarissa kulta Francis I, Ranskan kuningas, nyt Kunsthistorisches Museum Wienissä, todellinen "taulukko muistomerkki", kuten on määritelty ja tulla alas meille lähes ihmeellisesti, onneksi säästyi täydeltä tuholta Toisin kuin monet tuotteet dell'orificeria. Luvut, jotka koristavat suolaa lepää pohja soikea, eebenpuu, missä he istuvat, aggrontate, kaksi lukua kultaa Neptune, joka henkilöityy meri ja maa, ehkä Gea tai nymfi.Asema kahden divintià on sellainen, että suuret jalat ristissä, tai pikemminkin saman Cellini: "s'intramettevano jalat niin tiettyjen alojen kuin se tulee meren alla maan, ja maa alla että meren."

Suolakuppi varastettiin Wienin Taidehistoriallisesta Museosta vuonna 2003, mutta se löytyi ja saatiin takaisin kolme vuotta myöhemmin.

http://www.scultura-italiana.com/Biografie/Cellini.htm

Toisena visuaalisena ja auditiivisena kohteena on Vincenzon Norma-oopperan aaria "Casta diva", eli "Heittäkää diivaa"
Tällä kertaa sen esittää reikälevy. Bellini ehti lyhyen elämänsä aikana säveltää useita oopperoita, jotka edustavat italialaista romantiikkaa parhaimmillaan.

Hernettä ja katkaa

Tänään tattaripuuron lisäksi olen nauttinut myös salaattia, joka muodostui katkaravuista, salaatinlehdistä, päärynöistä, kananmunista ja herneistä, kostukkeena sitruunamehua. Kuvassa lautasen ja ruoka-annoksen lopun lisäksi on myös Ab Hackman Oy:n valmistama Savonia-haarukka. Saksalainen muotoilija Adolf Babel suunnitteli sen aikoinaan. Nykyään Keski-Euroopassa suomalaisia ruokailuvälineitä pidetään liian pieninä EU:laiseen suuhun.

Meidän pitäjän ihmiset kun sattuvat ravintolaan, kääntelevät aterimet salavihkaa ympäri etsien leimoja tuotantopaikasta...

Lukijakyselynä tiedustelen, millä haarukan piikillä on luontevinta mielestänne poimia yksi herne kerrallaan lautaselta. Reunimmaisilla - vasen vai oikea - jommalla kummalla keskimmäisistä, vaiko varmuuden vuoksi useammalla yhtä aikaa?

Turkki ja Tattari

Olen tänään taistellut turkkia ja tattaria vastaan, kuten kohta taas ajankohtaisessa musikaalissa sanotaan. Jos tarkkoja ollaan, turkkia vastaan en, mutta tattarin olen kohdannut kahdella rintamalla.

Ruokakaapista löytyi paketti tattarihiutaleita, joita on ostettu joskus erään perheenjäsenen keliakiaepäilyjen vuoksi. Kiehautin niistä aamupuuron, ja hyvälle maistui, kun laittoi pöperöön runsaasti suolaa ja voita.

Toinen tattaririntama oli ulkona kuvan esittämässä paikassa. Siinä kukoistaa kesäisin juhannustatar, mutta kuten monilla muillakin kukoistavilla, sillä on aikansa. Napsin oksasaksilla varret poikki, ja pehkon seasta paljastui pakituslippu. Se muodostuu muovisesta sähköputkesta, jonka sisään on työnnetty Honda Civicin teleskooppiradioantenni. Radioteleskoopin kanssa sillä ei ole hienosta yhdyssanasta huolimatta mitään tekemistä. Rakennelma on varustettu vielä hopeanvärisestä pehmustuspussista leikatulla merkkiviirillä ja säädetty niin, että se näkyy auton takaikkunasta peruutettaessa, kun muoviputki kopsahtaa takapuskuriin.

Kuten kuvasta näkyy, nämäkään eivät olleet vielä pysyviä lumia. Ehkä Nolian Lumia on pysyvämpää laatua.

Marraskuuta

Taas on yksi kuukausi vierähtänyt pois niskoiltamme. Jouluun on enää runsaat 50 päivää aikaa, pikkujouluihin vielä vähemmän.

Synkän marraskuun kunniaksi Kontakt-kvartetti esittää synkeän ja alakuloisen sekä kirpaisevan ja riipaisevan lyhyen teoksen. Joku noista soittajista lienee sen säveltänyt, tosin kukaan ei tohdi tunnustaa.

Pianossa on mustia ja valkeita koskettimia. Kun niitä lasketaan vaikkapa avaimenreikäceestä vasemmalle tai oikealle yhteensä kaksitoista kappaletta, saadaan kaikki, mitä länsimainen musiikki pystyy nuotin niminä tarjoamaan. Leif Segerstam tosin kertoi kerran näköradiossa, että mieli tekisi jakaa tietty sointialue vaikkapa viiteen yhtäsuureen osaan, ja mikäpäs siinä, jakakoon vain, varmaan viulistina osaa sen soittaakin.

Dodekafoniaa - usein dodekakofoniaa - orjallisesti noudatettaessa, siis kaikki kaksitoista säveltä vuorotellen, tuottaa usein moniäänisyydessä yllättäviä sointuja. Marraskuun pimeään ja sulavan lumen sohjoon ne sopivat hyvin.