Ennen oli toisin

Ennenkin oli talvella lunta, mutta se suli jo aikanaan. Kesä alkoi toukokuun viimeisenä päivänä puolenpäivän maissa ja päättyi syyskuun ensimmäisen päivän aamuna. Talvisin oli pakkasta niin hirveästi, että posket piti voidella apteekista ostettavalla ruokaöljyllä. Kaupassa oli ainoastaan voita ja margariinia. Öljyä oli sardiinipurkissa, mutta se oli varmaankin erilaista kuin apteekissa. Kesäisin oli lämmintä ja aurinko paistoi joka päivä, paitsi jos tilapäisesti sattui satamaan, johon yleensä liittyi reipasta salamointia ja ukkosen jyrinää.

Tämän päivän trendi tuntuu olevan sukututkimus. Olen harrastanut sitä jo vuosia omaksi ilokseni, surua se ei suuremmalti ole tuottanut, en sure niitä muutamia kymppejä, joita siihen olen uhrannut. Isäni puoleinen suku on aika hyvin hallussa, isän isiä samalla sukunimellä 1500-luvun alkuun saakka, samoin isän äidin puolelta vuoroin esi-isien ja -äitien matkassa aina Harald Kaunotukkaan ja Sven Kaksipartaan.

Vasemmalla olevassa kuvassa on isoisäni Николай Б., joka seurusteli haminalaisen leskirouvan kanssa Suomen ollessa vielä autonominen osa Venäjää. Suhteen seurauksena syntyi äitini -  samana yönä kun kaupungissa teloitettiin punaisia; kertomusten mukaan tulevan presidenttimme ollessa mukana.

Kuvan "Koljaa" ei ammuttu ainakaan tuona yönä, varuskunta on saattanut muuttaa pois jo hyvissä ajoin. Hänen vaiheensa kiinnostavat, ja etniset piirteeni tutkitussa DNA:ssani viittaavat Keski-Aasiaan ja Baltiaan, suurin osa tietenkin on Suomea.

Jos kuvassa on tutun näköinen mies, ehkä sukulaisianne, ilmoitelkaa ihmeessä😊. 

Näyte vihdoin labraan

...täältä tultiin...

Katariina Varpunen, kulttuuri- ja kunta-asioiden toimittaja alueellisessa printtimediassa, menee kunnatalon terveystarkastajan pakeille. Virkahenkilö on pakkaamassa laukkuaan, lähtö kierrokselle kauppoihin ja uimahallille on edessä.

- Moi, Kata sanoo, tässä minulla on aika mielenkiintoinen sadevesinäyte. Voisitko toimittaa sen labraan. Saattaa olla, että tulokset ovat senkaltaiset, että joku on vielä ihan kusessa tässä kunnassa. Mihinkään kohteeseen en vihjaa, mutta alan ammattihenkilönä tiedät varmaan ja pidät kitasi kiinni.

Terveystarkastaja Nils-Göran Braunschweig kaataa rikkinäisen pullon sisällön muoviseen näytepurkkiin. Entisen konjakkipullon hän antaa Varpuselle.

- Ensi viikolla voit kysellä tuloksia, Braunschweig virkkaa.

Katariina Varpunen arvelee jättäneensä laukkunsa kunnanjohtajan huoneeseen, ja lähtee sitä etsimään. Katariina laittaa pullon kädestään neuvottelupöydän kulmalle, etsii laukkuaan, mutta näkee sen olevan eteisen naulakossa. Pullo unohtuu pöydälle.

Hankesuunnitelma

...täältä tultiin...

Katariina Varpunen poistuu kunnanjohtajan huoneesta vieden rikkinäisen näytepullon mukanaan. Lattialle neukkaripöydän jalan viereen jää kokolattiamatolle märkä läikkä.

Usko Kylmänen ottaa pöytälaatikostaan kartan ja kompassin, pakkaa ne reppuun, vaihtaa kenkänsä kaapissa olleisiin kumisaappaisiin ja hiipii kenenkään huomaamatta takaoven kautta ulos.

Kunnanjohtaja ajaa autollaan metsätietä, joka johtaa entiselle turvesuolle. Polttoainetta on aikoinaan kerätty noin neliökilometrin suuruiselta alalta. Kylmänen katsoo suon laidalla karttaansa ja mittailee sitä kompassin viivaimella.

- Tuota nurkkaa pitää vähän muotoilla, noita puita poistaa tuolta reunalta, mies mutisee itsekseen.

Samaan aikaan kunnantalon neuvonnassa kysellään kunnanjohtajaa.  Hallinnon epäkohtiin ja omaan henkilöönsä kohdistuviin epäoikeudenmukaisuuksiin ns. hihansa pahemman kerran polttanut sosiaalilautakunnan varajäsen Antero Armassalo tahtoo tavata johtajan. Toimistovirkailija kertoo johtajan olevan huoneessaan ja sanoo kysyvänsä puhelimella, sopiiko visiitti.

- Pakko sille on sopia, Armassalo äyhkäisee, tässä on saatana jo tarpeeksi ooteltu. Osaan sinne ihan itekin.

Antsa marssii huoneeseen, ovi on jäänyt Uskon lähdön jäljiltä raolleen, mutta tupa on tyhjä. Lattialla oleva läikkä erottuu selvästi vaaleanharmaalla matolla.

- Mitä se on tuohon lotrannut, Armassalo miettii ja menee lattialle kontalleen haistelemaan tahraa.

- Kusta, perkele, ja oksennusta, puolukkakin... nyt alko Kylmäselle lähtölaskenta. On karannut johonkin, mutta kun löytyy, niin tietää, missä mennään.

...sittenpä tänne...

Yhtä jos toistakin

Viime vuoden puolella, kuten olen jo aikaisemmin maininnutkin, ryhdyin jatkamaan joitakin ajastaikoja sitten aloittamaani sukupuuni rakentamista. Blogin värillisessä otsikkokuvassa näkyy etninen suuntautumiseni DNA-testin perusteella. Puussani on nyt vajaa parituhatta tyyppiä, joista elossa parisenkymmentä.

Testin kautta tulleita eläviä sukulaisia, niinsaottuja etäserkkuja, joilla on samanlaisia pätkiä kromosomeissaan kuin minulla, on pätkähtänyt tähän mennessä 7175. Kaikkiin en ole vielä ehtinyt olla yhteydessä.

Paitsi, että DNA:n kautta sukulaisia pukkaa, myös aktiivinen omalähtöinen suorite on ison kuvan loppupeleissä tärkeää.

Kuvassa on Vehkalahden seurakunnan lastenkirjan aukeaman yläosa 1800-luvun alusta. Siihen on merkitty Reitkallin Paljakassa asuneita esivanhempiani. Papit kirjasivat syntyneitä ja ripilläkäyneitä kauniilla käsialallaan, kunnes nimiä sitten viivattiin yli, ja joskus muste levisi, vaikka pullolla ei mahdollisesti Luteruksen tapaan Pirua ole heitettykään.

Lopuksi heitän kysymyksen, joka ei liity edelliseen tekstiin. Iltapäivälehdet syyllistävät lukijoitaan kysymällä, oletko aina tehnyt väärin sen tai tuon toimenpiteen tai askareen. En syyllistä vielä ketään, vaan tiedustelen, missä järjestyksessä, Sinä, parahin lukija, taitat kahvisuodatinpussin reunat ennen laitteeseen sijoittamista? Vastaukseksi riittää kirjain, suotavaa on perustella arviointia ja arvostelua varten.

A) Ensin pitkä sivu
B) Ensin pohja
C) En taita lain
D) En ymmärrä kysymystä

Tämänpäiväisten uutisten perusteella kahvi on taas lyhyen terveellisyyskauden jälkeen syöpää aiheuttavaa myrkkyä, joten harkintaa siihen taitteluun!

Miutaki ja miulleki

Nykyinen huonon käyttäytymisen paheksumiskampanja, tai siis sen tunnuksena käytetty kahden englanninkielisen sanan yhdistelmä, joka kyseisen kielen vajavaisesta tarkkuudesta johtuen voidaan kääntää ainakin kahdella tavalla suomeksi, herätti muiston kahdenkymmenen vuoden takaa.

Olin silloin erään joukon jatkona Välimeren tuliperäisellä saarella, ja istuin iltapäivällä majatalomme ravintolatiloissa keskustelemassa käytännöistä isännän kanssa. Tämä intoutui vetämään jostain kaapista esiin valtavan ouzo- tai rakipullon ja lorautti siitä tilkan vesilasiini. Lähellä istunut seurueemme jäsen näki tilanteen, ojensi omaa lasiaan ja hihkaisi: - Mii tuu!