Aikansa Jokelaa tarkkailtuaan mies tuli hänen luokseen ja pyysi luvan saada istua pöytään. Jokela nyökkäsi ja siirsi tuoppiaan lähemmäksi itseään. Niin varmaan useimmat ihmiset tekevät vastaavassa tilanteessa. Vaikuttimena ei ehkä niinkään ole tilan tekeminen toiselle kuin alitajuinen pelko siitä, että tuntematon tarttuu salamannopeasti lasiin ja tyhjentää sen yhdellä riipaisulla ärjähtäen vielä päälle.
- Sinä polliisi? mies kysyi tuijottaen Jokelaa ruskeilla silmillään.
- Kyllä. Kuinka niin?
- Sinä tuttunäköinen. Onko sinä televiision ohjelmassa, ajat toverin kanssa autoa, puhut huumori?
- En minä ole siinä mukana. Ne ovat järjestyspoliisista, minä olen rikospoliisi.
- Jaa, mutta sinä voit sitten auttaa minut. Kuule, minä kerron.
Mies kertoi olevansa kotoisin Liettuasta ja tulleensa Suomeen töihin ja etsimään samalla veljeään, joka oli 1950-luvulla kadonnut vauvana. Hänet oli varastettu vaunuista ja viety sitten laivaan, joka oli ollut matkalla Suomeen. Suomessa hänet oli jätetty lastenkodin rappusille. Nämä tiedot oli hänelle kertonut kuolinvuoteellaan vanha länsiloikkauksia järjestänyt mies. Tämä oli ottanut vahingossa väärän lapsen. Suunnitelman mukaan piti länteen viedä sekä äiti että vauva, mutta paperilapulle kirjoitettu osoite oli liian epäselvästi kirjoitettu, sieltä löytyi vain lapsi, eikä sieppaaja voinut jäädä odottamaan.
Jokela kuunteli ihmeissään.
- Mikäs sinun nimesi on ja mikä veljesi nimi on?
- Minä Alaris, veljeni oli Adamis, voi olla nyt nimi toinen.
- Varmaankin niin, mutta mikä teidän sukunimenne on?
- Belauskis.
Hongkongissa Adamis Belauskis, Pavel Matikka, Robert Chang ja Alfredo Petrucci nousivat kantamusten kera vuoristopolkua. He saapuivat tasanteelle, jonne oli jo tuotu telttakatos, jonka alla oli pitkä pöytä ja tuoleja. Katoksen toisessa päädyssä oli esiintymiskoroke.
- Hyvält näyttää, Matikka sanoi, nyt myö ruvetaanki hommii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti