Saksofoniviikko III

Vivaldin Anttoo varmaan eläissään ja tätä säveltäissään tuumaili, jotta jos joku vielä joskus saksofonin keksii, niin kyllä tämä niillä soitettaman pitää. Niinhän siinä sitten kävi. Quintessence-kvintetti otti Vuodenajat, niinkuin monet Bachin ja Mozartinkin teokset ohjelmistoonsa. Kyllähän Kesä-konserton presto-osa saa kyytiä ihan toisella lailla kuin häntäjouhilla kieliä hinkkaamalla.

Kvintetin instrumentit vaihtelevat vähän soitettavan kimeyspainotteisuuden mukaan. Tässä kokoonpanossa on kaksi sopraanoa, altto, tenori ja baritoni. Täällä Suomen syrjäisellä maaseudulla soitimme aikanaan kokoonpanolla sopraano, altto, kaksi tenoria ja baritoni, joka Quintessancellakin näkyy olevan tavanomaisin koostumus.

Saksofoniviikko II

Eilisessä teemaviikon aloituksessa kuulimme vain yhtä alttoa solistina orkesterin myötäilemänä. Nyt torvia on estradilla useampia. Neljä alttoa, kaksi sopraanoa, kolme tenoria, kaksi baritonia ja yksi basso. Sopraanot näyttävät keskenään vähän eripituisilta, olisikohan toinen, pienempi, C-vireinen. Pysyttelemme jatsin paheellisiin houkutuksiin antautumatta paremman säveltaiteen parissa. Iki-ihana, ihan totta, ainakin omasta mielestäni, Elgarin kappale on käsittelyssä. Jatsille ovat näköjään antaneet pelimannit periksi sen verran, että melodian alku,(heti "humppaapa-humppaapa" jälkeen) mikä menee oikeasti: "Daa-dipa-dipa-dipa-daa-daa-daa-daa" tulkitaan:  "Daa-dipa-dipa-dipa-daa-daa-di-daa", mutta ei se mitään. Toivottavasti harjoituksia eitarvitse pitää iltaisin kenenkään soittajan kerrostaloasunnossa, vaikka virhettä ainakaan tässä esityksessä ei löydy vireessä eikä balanssissa.

Kuuntelepa saman tien saman bändin Liszt-esitys:

Saksofoniviikko I

Tervetuloa puupuhallintyöväenliiton teemaviikolle. Aiemmin näissä merkeissä käsittelimme huilua, joka yleisimmin nykyaikana on metallirakenteinen. Samoin on tämän puupuhaltimen laita. Saksofoninoloinen unkarilaissoitin tarogato on puusta sorvattu. Materiaali ei kuitenkaan ole pääasia, vaan tuottavuushyppy, kuten hallitusohjelma meitä ohjelmoi.

Ranskalaissäveltäjä Florent Schmitt (s. 28.9.1870) saa aloittaa syntymäpäivänsä kunniaksi teemaviikon. Solisti soittaa alttosaksofonia, joka on ehkä noista paholaisen soittimista parhaiten sopeutunut klassiseen musiikkiin. Muutenhan torvi tunnetaan parhaiten kapakoitten ja ilotalojen tupakansavuisten interiöörien paheellisen melumusiikin tuottajana.

Omistan ranskalaisen 1960-luvulla valmistetun alttosaksofonin. Soittokunnassa soitan kuitenkin firman tenoria silloin, kun genre ei ole huilulle sovitettua klassista, kirkollista, kansanlaulua jenkkaa, polkkaa, marssia tai lattaria.

Tässä esityksessä on torveen näköjään tunkaistu joku ääntä tukkiva pehmoesine. Vaskipuhaltajat käyttävät yleisesti sordinoita, jotka muuttavat ääntä eri sävyisiksi tai muuten vain hiljentävät, puutyöväenliitolla se on harvinaisempaa. Kerran olimme soittokeikalla veteraanipäivän juhlassa huhtikuun lopulla, kuten ajankohta on. Työnsin silloin kokoonpannun nuottitelineen tenorin sisään, ja soittimen sitten koteloon. Muutaman päivän päästä oli perinteinen vappukonsertti, kuten ajankohta on. Kummastelin, kun soitto tuntui tavanomaistakin paljon raskaammalta, ja ääni ei vastannut aivan totuttua.

Selfie ja keppi

Olen kuullut ja lukenut yleensä luotettavilta tahoilta, että omakuvia otettaessa olisi hyvä olla apuvälineenä selfiekeppi. Semmoista en ole nähnyt, saati kädessäni pitänyt. Monia muita keppejä kyllä. Raamatun historiasta muistamme Mooseksen, joka kepillään iski vettä kalliosta. Alatyylisessä puheilmaisussa oli ainakin aikanaan todeta tarpeen tullessa käydä heittämässä kepillinen vettä. Alkavan ruskan kunniaksi kuvasin selfien ja otin siihen mukaan myös kepin noin muodon vuoksi.

Kun selfieen lisätään ässän jälkeen h, saadaan toinen muodikas kuvaustrendi - no, onhan näitä nähty.

---

Poika, joka kuvitteli KKK:n ja Suomen lipun yhdistämisen olevan hyvä idea, erehtyi. Ei se ollut.

Nyt kun kesä mennyt on...

,,,syksy saapuu...

Vaa'ankieli

Vaaka ei ole kuvassa täysin vaakasuora eikä ihan teräväkään, jos ei kirjoittajakaan penaalinsa terävimpiin kirjoittaudu. Syysiltojen ratoksi on tarjolla arvaustehtävä. S-marketin heviosaston punnituskojetta kuva esittää, ja tarkkaavainen katsoja erottaa kuvan epäterävyydestä huolimatta numeroita ja lukuja yhdestä aina yhdeksäänkymmeneenkuuteen saakka. Tarkemmin katsottuna huomataan yhden numeropaikan nuhraantuneen kovasta käytöstä johtuen.

Kysymys kuuluu:
- Mitä tuotetta on ostettu niin paljon tai niin likaisilla sormenpäillä, että näin on päässyt tapahtumaan.

Vaikean vastauksen helpommaksi saattamiseksi vihje:
- Tuotteesta voi muodostaa palindromin, joka tarkoittaa sen laadullisia tai määrällisiä ominaisuuksia käsitteleviä laitoksia tai laboratorioita.

Vastaukseksi hyväksytään kaikki, mutta oikeaksi vain palindromi.

Riippuvuus

Monenlaisia pakkomielteitä on kasaantunut ihmiskunnan rasitteeksi. Jotkut palaavat tarkistamaan sähköhellan levyt kesken viranhoito- tai kesämökkimatkan, jotkut välttelevät astumista katukivien saumoille, joidenkin mielestä on tärkeää seisauttaa kaikki julkinen liikenne päiväksi, jotkut taas valmistautuessaan pituushyppysuoritukseen heiluttelevat sormiaan hassun näköisesti.

Myös medikalisaatiossa on pakkomielteitä, esimerkiksi, että liuskoissa olevat lääkkeet nautitaan oikeassa järjestyksessä. Siis siten, että katsotaan ensin sileälle puolelle ja varmistutaan, että teksti on luettavissa normaalisti vasemmalta oikealle. Käännetään sitten liuskan epätasainen puoli katseen kohteeksi. Otetaan tarvittava määrä lääkettä aloittaen vasemmasta ylänurkasta edeten sitten vaakasauorassa oikealle.

Tarvitsemani oraalisesti nautittavat aamulääkevalmisteet ovat kuvassa. Vasemmanpuoleisessa teksti kulkee pitemmältä sivulta toiselle, ja näinollen kahden tabletin oton jälkeen siirrytään seuraavalle vaakariville. Keskimmäinen taas muodostuu kahdesta viisi tablettia käsittävästä rivistä. Purkkitablettien ottoon en ole vielä kehittänyt neuroottista tekniikkaa. Vielä jokunen viikko sitten keskimmäistä valmistetta vastaavaa rohtoa myytiin purkkitavarana, joten liuskojen kanssa pelaaminen oli yksinkertaisempaa. Toivottavasti tuota viimeistä purkkia ei korvaa liuska, jossa teksti on painettu diagonaalisesti.

Hiihtämään edullisesti

Lauantaina iski vaelluskuume, ja käänsin auton nokan Viitostielle etelää kohti. Merkittävä liiketilaisuus oli menossa parinkymmenen kilometrin päässä, ja sinne oli jouduttava. En aikonut ostaa mitään, lompakko on rahasta tyhjä. Kameran otin mukaan.

Kuorma-auton lavalla heilui kaksi miestä, keski-ikäisen suomalaisen äijän näköisiä molemmat. Tulin parahiksi paikalle, kun kaupiteltiin suksi- ja sauvanippua - kolmet hiihtimet kerralla. Viitonen oli lähtöhinta. Kun korotuksia ei tullut, laskettiin hintaa euro kerrallaan yhteen euroon. Sillä sitten joku uskalikko tavarat sai. Harmitti hiukan, kun kotona huomasin, että housuntaskussa, siinä ehjässä, oli euro. Yli kahteenkymmeneen vuoteen en ole hiihtänyt, nyt olisi ollut hyvä tilaisuus päästä verestämään taitoja edullisesti kolmilla suksilla. Olivatkohan ne kaikki eri kelin suksia?

Pieni huilusarja IV

Pienen huilusarjan neljännessä osassa soi Clara Schumannin (s.13.9.1819) Romanssi nro 1 sovitettuna huilulle ja pianolle. 1800-luvun romantiikkaa viululle, mutta jolle metallihuilun soundi antaa viuluun ääneen verrattuna oman intensiivisen värinsä.

Taikuri on itsekin ihmeissään, kun pieni huilusarja rakentui neljän peräkkäisinä päivinä syntyneen säveltäjän teosten varaan.

Pieni huilusarja III

Benjamin Carr (s. 12.9.1768) oli englantilaissyntyinen Amerikkaan muuttanut säveltäjä ja musiikkikustantaja. Tässä Federal Overturen, eli Liittovaltion Alkusoiton puhallinsovituksessa on huilun lisäksi mukana kaksi muuta puutyöväenliiton puhallinta, klarinetti ja fagotti. Musiikki kuulostaa kaavamaiselta, ja arvelisin, notta konehella pelatahan nuotinkirjootusohjelmas. Biisi koostuu sävelmistä, jotka juontavat juurensa kansanmusiikin aarreaittaan.

Pieni huilusarja II

Eipähän arvannut, tai tiedä vaikka olisi arvannutkin William Boyce (s.11.9.1711) säveltäessään barokkiajan sinfonian, että sitä kolmensadan vuoden päästä soitettaisiin huiluorkesterilla. Barokkiaikana ei ollut säveltäjienkään mielestä niin nougattia, soitettiinko joku sävellys krummhornilla, ofikleidilla, flageolotilla, violonilla, luutulla tai gamballa, kunhan ei sentään saksofonilla tai thereminilla, pääasia, että hyvältä kuulosti. Tästä huiluorkesteriesityksestä saa itse kukin kuulija luoda mielipiteensä.

Pieni huilusarja I

Niccolo Jommellin (s, 10.9.1714) 301-vuotissyntymäpäivän kunniaksi tämä taidemusiikkiesitys. Kyseessä on konsertto traversohuilulle (nykyisen Böhm-poikkihuilun edeltäjä), jousille ja continuolle (kosketin- ja bassosoitin). Jommelli ehti katsella 1700-luvun maailmaa 60 vuotta. Musiikkityylit muuttuivat, soittimet kehittyivät. Nykymusiikkia kuunnellessa tulee joskus mieleen, joko kaikki järkevät kappaleet on sävelletty. Soittoporukassamme joskus arvioidaan uusia biisejä sillä, voiko niitä kuulija viheltää perästä - siis muistnnvaraisesti esityksen jälkeen. Nykysävellysten yhteydessä perästä viheltäminen tuottaa usein vaikeuksia - paitsi jonkin 16-äänisen klusterin ääni voi sattua kohdalle.

Aurinko paistaa ulkona kuten intiaanikesässä ainakin. Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut, että intiaanikesä on viroksi vananaiste suvi, eli mummokesä.

Erään bussimatkan kuvaus

Herään lauantaiaamuna. Huomaan, että minulle ei ole käynyt kuin Gregor Samsalle Kafkan kertomuksessa. Sen sijaan huomaan, että bussi, johon täytyisi nousta osallistuakseni soittokunnan esiintymismatkaan, lähtee vähän yli kuusi puolentoista kilometrin päästä, ja lähtöpaikalle tulisi itseni lisäksi viedä omalla autolla vielä toinen musikantti matkan varrelta. Pukeudun todella ripeästi ja nautin banaanin ja lasillisen mehua. Aamutoimet vauhdittuvat, koska heräämisaikani oli klo 6.05. Etsin autonavaimia tuloksellisesti, laitan soitinlaukut autoon ja lähden matkaan.

Linja-auto seisoo lähtöpaikallaan, ja sen ympärillä seisoskelee miehiä samanlaisissa kamppeissa kuin minä. Kuulen, että yksi matkalainen, joka asuu melkein viidenkymmenen kilometrin päässä pitäjillä on ollut siinä erheellisessä käsityskannassa, että lähtö tapahtuu vasta seitsemältä. Häntä on informoitu asian oikeasta laadusta, ja hän on luvannut saapua mahdollisimman pian. Näin ollen matkan alku viivästyy vajaan tunnin.

Bussi kulkee viitostietä etelään. Seuraava pysähdyspaikka on naapurikaupungin osuustoiminnallisen aakkosten alkukirjaimia käyttävän kiinteistön parkkipaikalla, josta on tarkoitus poimia mukaan kaksi matkustajaa. Toinen heistä on paikalla, toinen vastaa puhelintiedusteluun olevansa K-ketjua ja Nestettä edustavassa paikassa, jonka ohitimme pari kilometriä sitten. Ei tarvitse hakea, hän lupaa tulla paikalle omalla autollaan. Hetken päästä hän täyttää lupauksensa, ja matka jatkuu.

Seuraava pysähdyspaikka on Lahdessa osuustoiminnallisen aakkosten alkukirjaimia käyttävän kiinteistön parkkipaikalla, jossa nautimme kahvia ja virvokkeita, sekä tapaamme sikäläisen soittajan, jolle lainaamme kassillisen vanhoja nuotteja arkistomme aarteistosta. Kello on puoli kymmenen.

Auto lähtee kahvittelun jälkeen kohti esiintymispaikkaa, joka on palvelutalo suden kuvaa vaakunassaan pitävässä kaksikielisessä kunnassa. Saavumme sinne klo 11. Soittajia on odottamassa ruokatarjoilu, Janssons frästelse, kuten asiaan kuuluu. Syönnin jälkeen laitamme varusteet paikoilleen ja odotamme tilaisuuden alkua.

Yleisö saapuu, ja soitto alkaa klo 13.00, Soitamme kymmenen sävelteosta, juomme kahvia tauolla, ja soitamme yksitoista kappaletta lisää. Operaatioon kuluu puolitoista tuntia. Soiton jälkeen pakkaamme kamat bussiin ja lähdemme kotimatkalle.

Matkalla pysähdymme osuustoiminnallisen aakkosten alkukirjaimia käyttävän kiinteistön parkkipaikalla Pertunmaalla, nautimme kahvia ja virvokkeita sekä käymme kaupassa.

Tulomatkalla ajamme soittokunnan harjoituspaikan kautta ja kannamme sinne rummut ja muut suuremmat varusteet. Otamme yhden soittajan polkupyörän linja-auton ruumaan, jotta omistajan ei tarvitseisi polkea kotiin sateessa. Vielä kuusikymmenluvulla linja-autojen peräpäässä ulkona varapyörän lisäksi oli koukut polkupyörien kuljettamista varten. Usein kaikki herkästi irtoavat osat, kuten esimerkiksi peukalovivulla varustetun soittokellon kuori ja sisuskalut irtosivat ja putosivat kyydistä tärinässä sorateillä. Talvisin koukkuihin laitettiin suksia poikittain. Ainakin meille 30 kilometrin päässä oppikoulua käyville olisi ollut kovahko urakka sivakoida aamuisin kouluun varsinkin jos yöllä olisi pyryttänyt ladut umpeen.

Aamuisella lähtöpaikalla olemme klo 19.30, Auto on samalla paikalla kuin mihin sen aamulla jätin. Avainkin on pysynyt taskussa koko matkan, toisin kuin erään toisen parkissa seisoneen auton avain, joka onneksi jo matkalla löytyi bussin lattialta.  

Virtuaalilipputanko

Taannoisen Maanisän ja Hallitsijan syntymäpäivän kunnioittamiseksi vedän virtuaalilipun virtuaalisalkoon. Salko on alaosaltaan sangen konkreettinen, kuten kuvista saattaa päätellä. Naapuriblogissa kerrotaan viturallaanolosta ja allokointi- sekä iterointitoimenpiteistä asioiden saattamiseksi kaikkia tyydyttävään ratkaisuun, ja hyvä niin. Kohdallani voisi olla mahdollista asentaa uusi tanko jalustaan parikymmentä vuotta sitten lahonneen ja nuppinsa pudottaneen tilalle, mutta se edellyttäisi myös pakollista kajoamista viereiseen ruotsinpihlajaan (Sorbus intermedia, Oxel på svenska). Virtuaalilippu virtuaalitangossaan pääsee liehumaan kaikilla tuulilla vapaasti minkään suunnan estämättä.

Vanha väistyy vähitellen

Edellisen jutun maisema 1950-luvun lopulta. Kävin maanantaina ostamassa Lidlistä diaskannerin hintaan 39,99 €. Pyöristivät kassalla neljäänkymppiin, kuten määrätty on. Kaupan emämaassa olisi annettu kahdesta setelistä sentti takaisin. Satojen diakuvien kokoelmasta löytyi tämä. Vanhimmassa kuvassa oleva tienvarren kahvilarakennus on purettu ja tilalle on kohonnut entistä ehompi, johon siirtyi myös Matkahuolto, joka tässä vielä on tuossa, missä ruskea Korhosen linja-auto seisoo. Hiekkakentälle rakennettiin puinen linja-autolaituri, josta autot lähtivät Jyväskylään, Pieksämäelle, Konnevedelle ja Kangasniemelle eri reittejä useita kertoja päivässä. Vilkasta oli joukkoliikenne, vaikka koulukyytejä ei ollut, koska joka kylällä oli oma koulu, eikä susia tai karhuja ollut vaanimassa koulukkaita ladun tai polun varrella. Henkilöautot eivät työntäneet nokkaansa joka paikkaan, kuten kommentoija edellisessä tekstissä havainnoi. Alemmassa kuvassa vanhat talot väistyvät ylemmässä näkyvän aukion tieltä.