Sokurpihit

Isäntä puuhailee ulkona liiterin nurkalla, mitäpä puuhailleekaan, polttopuita pienentelee ja pinoihin latoo, mitäpä sitä nyt muuta muuten joutava mies talvella, kun perunat on kellarissa ja emäntä tuvassa - ikkunasta näkyy miehen puuhia tarkkailevan. Nyt heilauttaa kättään jo sen oloisesti, että mentävä on. Olisikohan kahvin aika, vai mitä se meinannee.

- Muistaakos se, että lähetysompeluseura on meillä ylihuomenna? emäntä tiedustaa. - Kirkkoherra ja ruustinna tulevat ja omalta kylältä väkeä paljon.

Ei olisi muistanut, jos ei olisi muistutettu.
- Pakanalapsille villasukkia, isäntä ynähtää.
- Elä siinä kutjaile, huomenna käyt kaupungissa ostamassa tarvikkeita.
- No mitä sitä nyt...
- No mitä! Kahvia, sokuria ja sokurpihit ainakin.
- Sokurpihit, mitä myö niillä?
- Tuolla kun ulkona käyt liiterin nurkan takana asioillas ja sitten samoilla sormilla kopeloit sokuria kuppiin, niin kyllä hävettää, kun vieraita on pöyvässä.
- No suatanhan minä käyvä, ja voipihan sitä jottain muutakin asiata samalla toimittaa. Tuolla halkopinossa on semmonen kolo, joka kaipaa täytettä. Voitais sitten naapurin kanssa käyvä kahtomassa.
- Vai halkopinoja kahtomaan, rovastin aikana ette ainakaan mene - mutta sokurpihit pittää olla kahvipöyvässä!

Seuraavana päivänä iltamyöhään, kun emäntä on jo yöpuulla isäntä palaa reissultaan.
- Toitko pihit? emäntä kysyy unissaan.
- Toin toin, mies vastaa ja kellahtaa sängylle.

Ompeluseura sujuu rattoisasti, rovastikin on kiinnostunut halkopinosta huolimatta ruustinnan vihaisista katseista. Vieraiden poistuttua emäntä tiukkaa mieheltään, minne sokeripihdit ovat joutuneet. Eivät olleet pöydässä koko iltana, kun niitä ei löytynyt mistään.

- Tuonnehan minä vein ne käyttöön liiterin nurkalle.