Suomalaisia kulttuurihenkilöitä 1

Graafiin olen kerännyt suomalaisia 1800-luvulla syntyneitä kulttuurivaikuttajia. Muitakin on, mutta nämä ovat niitä, jotka ensimmäisinä tulivat mieleen. Kova on vääntö ja kapasiteetti ollut vuosisadan puolivälissä. Cygnaeuksen serkuksista mukana on Fredrik, monipuolinen värikäs kulttuuripersoona, kirjallisuuskriitikko, kuvataiteen ystävä ja puhuja. Uno-serkku sijoittuu vuosille 1810-1888.

Henkilökohtaisesti heistä en ole tuntenut enkä tavannut ketään johtuen nuoresta iästäni. Ainoastaan kuvion viimeinen on ollut hengissä kanssani samaan aikaan. Sibeliuksen kuolemasta kerrottiin meille kansakoulun kolmasluokkalaisille musiikkitunnilla.

Lönnrot on tuttu mies Kalevalan - jota en ole koskaan lukenut kokonaan - ja myös patsaansa ja Paikkarin torpan kautta.  Kalevala tuli tutuksi, kun lukutaitoisena lapsena sain Tuomi Elmgren-Heinosen kirjoittaman ja Kirsti Gallén-Kallelan kuvittaman "Lasten Satu-Kalevalan".

Vietin kesiä lapsena Sammatin naapurikunnassa, joka muutama päivä sitten liitettiin Lohjan kaupunkiin. Joskus viikonloppuisin pyöräilimme Paikkarille ja nautimme kioskilla keltaista Jaffaa tai Apsia. Myöhemmin joskus on kuvakin otettu, kun silloinen tyttöystäväni (nyk. vaimoni) istuu Eliaan pronssisella polvella. Myös vanhuudenkoti Lammintalo on ollut vierailujen kohteena.

Oppikoulun ruotsin kielen lukukirjassa oli kertomus Lönrotin eläinlääkintätaidoista. Jollakin Karjalan runonkeruumatkalla hänelle oli näytetty sairasta vasikkaa. Tohtori oli ripustanut sen kaulaan lapun, johon oli raapustanut loitsun ruotsin kielellä: "Om kalven inte lever, skall den dö". Siitähän elukka sitten tokeni, ja Eliaan maine kasvoi.

Seuraavana on sitten Runeberg, J.L. Meidän oppikoulussa ei enää luettu Vänrikkiä, joten niistä tarinoista ei ole mieleen syöpynyt pitkiä katkelmia, kuten muutamille tuntemilleni edellisen sukupolven edustajille. Olen näissä kirjoitelmissa joskus ottanut vapauksia yhdistää säkeitä sopivaan  tai jonkun mielestä ehkä sopimattomaan kuvataiteeseen.

Ne, jotka Runeberginsa ulkoa ja suomeksi osaavat, ovat joko Cajanderin tai Mannisen käännösten varassa. Saattaa, olla, että joku latoo tarvittaessa molemmat. Kohua herätti muutama vuosi sitten Juhani Lindholmin käännös, jossa on aikaisempien kääntäjien lisäämä "Suomi"- sana jätetty pois Maamme-runosta, kun sitä ei Runebergillakaan ole.

Runebergin olen nähnyt näyttämöllä Rautavaaran Aleksis Kivi-oopperan ensi-illassa Retretissä. Hupaisa ja äänekäs ukko se oli pyörätuolissaan.

Snellmaniin taas saattoi tutustua viime vuosituhannella violettien paperinpalojen ansiosta. Aluksi kymmenentuhannen ja rahanuudistuksen jälkeen sadan markan setelissä oli kansallisfilosofimme kuva. Oli niissä ennen nykyistä siltarumpupolitiikkaa monen muunkin kulttuurimiehen kuva, naisia en muista setelin kyljessä Suomessa nähneeni, paitsi niissä vanhoissa nudistipaperirahoissa, joita presidentin perheen uimakuviksi kutsuttiin.

Snellman oli aikanaan yläalkeiskoulun rehtorina Kuopiossa, ja kertomuksen mukaan sai lahjaksi hevosen Leppävirralta. Renki lähti sitä viemään, ja oli saanut lahjoittajaisännältä ohjeen: "Jos se ei sitä huoli, ammu se siihen paikkaan."

Isäntä lie tarkoittanut hevosta, joka kuitenkin kelpasi, joten viemämiehen ei tarvinnut pohtia, kumpaa oli tarkoitettu.