Aikakauslehtiratsaus XXXVI

Pitkästä aikaa aikakauslehtien pariin. Tällä kertaa Valo vuodelta 1927. Ratsaus liittyy edelliseen tekstiini, koska kirjaston poistoaarteita hakiessani sieltä tarttui mukaan neljä paksua sidosta näitä lehtiä vuosilta 1926 ja -27.

Esittelysivulla osan V sidoksessa on mainittu julkaisun olevan tanskalaisen "Fremin" mukaan toimitettu. Toimittajaniiloina ovat Niilo Liakka ja Niilo Kärki. Mottona ja teemana on "Tiedettä kaikille".

Avustaneet: Tri Erik Ahlman, Liikemies Kalle K. Auermaa, Maist. Erik Bruun, Maist Aarne Europaeus, Maist. Martti Haavio, Maist. Vilma Haavio, Maist. Ilmari Heikinheimo, Tri V. A. Heiskanen, Lehtori Viljo Hornborg, Kirjailija O. J. Joutsen, Maist. Martti Jukola, Tri Niilo Jännes, Maist. Toini Jännes, Maist. Ilmari Jäämaa, Maist. Yrjö Karilas, Maist. O. Kostiainen, Maist. Katri Laine, Maist. M. Lappi-Seppälä, Maist. Aino Nissinen, Yliopp. Jorma Pohjanpalo, Maist. Osmo U. Porkka, Prof. Martti Rapola, Johtaja A. Ruokosalmi, Lehtori K. A. Saarimaa, Tri Artturi Salokannel, Taiteilija Eero Salola, Lehtori Hannes Salovaara, Lehtori J. Soisalon-Soininen, Lääk. -kand. Aino Särkkä, Maist. J. Timonen, Tri A. E. Tudeer, Maist. Niilo A. Vappula, Maist. Heikki Waris, Kirjailija LauriViljanen, Lakit. -kand. Allan Viranko.

Sidokset sisältävät A- ja B-sarjan niteitä. Yllä olevasta kansikuvasta käy ilmi, että käsittelyssä oleva on sarjaa A. Sarjan niteiden aihesisällys on:
Menestys, Ihmiselämä, Luonto, Menneet ajat ja Kielet.

Kannen sisäsivulla on Jean-Francois Milletin tunnettu maalaus. Artikkeli hänestä jatkuu takakannen sisäsivulla ja takakannessa. Kansikuva kerrotaan olevan jäljennös englantilaisen taiteilija G. F. Wattsin maalauksesta "Toivo".

Tämän lehden jutut aihesisällysjaon mukaisesti ovat:

MENESTYS
Miten arkioloissa elämme - Omantunnon valo

"Luodessamme yleissilmäyksen polkuun,jota olemme tähän saakka taivaltaneet, huomaamme sen yllättävän tosiasian, että meitä on koko matkan kuljettanut aikomuksen johtolanka. Aikomus kohtaa meitä joka tienristeyksessä. Se on siveellisen elämän perussävel, ja kaiken soinnun tai epäsoinnun määrää vain suhtautuminen tuohon perussäveleen.

Hyveellinen ihminen on se, joka uskollisesti täyttää vapaasti valitsemansa tarkoituksen. Oman tarkoituksensa, ei toisen. Jos jokaisella ihmisellä olisi juuri sama aikomus ja siis samat velvollisuudet, olisi maailma tosin vähemmän mielenkiintoinen, mutta silloin voisi helpommin sanoa, tekeekö joku oikein vai väärin.

Mutta kun aikomukset ja tarkoitukset ovat yhtä erilaisia kuin ihmisluonteet, ei mikään ulkonainen arvostelu ja tuomio ole mahdollinen. Me emme voi erottaa hyvää aikomusta tai toimintaa huonosta pelkän havainnon avulla. Voimmeko niitä erottaa ylipäänsä koskaan? Onko olemassa mitään mittakaavoja?"

Näin aloittaa E. L. Cabot nelisivuisen artikkelinsa, jossa käsitellään ihmisen elämässään tekemiä ratkaisuja ja valintoja. Sivuilla on kaksi kuvaa, joista toinen esittää Sokratesta ja toinen englantilaista kirjailija ja taiteilija John Ruskinia.

Ruskinin aatteista kirjoittaja sanoo seuraavaa: ”Ruskin sanoo »Sesam ja liljat»-teoksensa esipuheessa, että jokaisen tytön pitäisi käyttää osa joka päivästä vaatteiden oınpelemíseen köyhille, ja hän jatkaa: ››Silloinkin, kun ehkä tulet petetyksi ja lahjoitat ne kelvottomille, älä ole tietääksesikään. Panttilainaaja, jolle tuo kelvoton ne panttaa, myy ne sitten jollekin toiselle, jolle ne ovat parempaan tarpeeseen, eikä asia koske enää sinua. Sinulle on vain tärkeää, että sinulla on aina, kun näet puolialastoman lapsen, hyviä, uusia vaatteita, joita voit hänelle lahjoittaa.»

Onko Ruskinin ratkaisu antaa seurauksista välittämättä kerjäläisille lämpimiä vaatteita omantunnon mukainen? Tästä voimme olla varmoja vasta sitten, kun saamme tietää, onko hän todellakin valaissut seikan perinpohjaisesti. Minusta näyttää, että hän on takertunut erääseen ennakkoluuloon, t. s. että hän on arvostellut kysymystä ennenkuin on ottanut selkoa suosittelemansa toiminnan seurauksista. Mitä tapahtuisikaan, jos jokaiselle köyhälle lapselle lahjoittaisimme vaatteita? Hyvin pian lähetettäisiin paljon ryysyisiä lapsia kadulle kerjäämään, tarvitsivatpa sitten vaatteita tai ei; suuri osa niistä rahoista, jotka he saisivat,kulutettaisiin juopotteluun, ja isät huomaisivat, ettähyväntekeväisyydestä on aika hauska elää, ja vajoaisivat laiskuuteen.”

IHMISELÄMÄ

Mitä me juhlina syömme

Katri Laine käsittelee artikkelissaan suomalaisia juhlaruokia. Koska jouluun on enää yksitoista kuukautta, katsotaan, kuinka sitä pitäisi vatsan täydeltä viettää:

"Joulun salaperäinen tunnelma alkaa kiehtoa meitä silloin, kun joulusahdit otetaan valmistettaviksi ja vierrelimput valmistetaan sahdin vierteestä. Jokapäiväisen happamen leivän tilalle leivotaan imeliä siirapilla siveltyjä limppuja, jotka tuoksuvat niin ihanilta ja aitan hyllyiltä levittävät oikeata joulutunnelmaa. Parin viikon kuluttua ne ovat parhaimmillaan - samoihin aikoihin kuin sahtikin alkaa tuntua oikealta joulusahdilta. Yhä kohoaa tunnelma, kun teurastetaan jouluporsas - kinkku pannaan erikoiseen imelähköön ja maustettuun suolaan joulua varten ja suolet puhdistetaan ja täytetään herkullisella ryynipuurolla, johon on pantu siirappia ja rusinoita. Kun sitten maistiaisiksi nyppäsee uunin arinalta oljilla paistuvista makkaroista palasen, tuntuu jo melkein siltä, kuin joulu-ukko kurkistaisi nurkan takaa. Eipä ole enää pitkältä jouluun, kun livekalat nuíjitaan ja niiden lipeöiminen alkaa. Valkenevathan ne päivä päivältä ja osoittavat, mitenkä joulu asteittain lähenee. Aivan joulun kynnyksellä leivotaan rieskat lestyistä jauhoista ja herraskaisissa paikoissa luumuilla täytetyt tortut silıisevästä voitaikinasta. Aattona katetaan notkuva pöytä: vaahtoavaa joulusahtia, kiiltäviä vierrelimppuja, suussa sulavia rieskoja, voissa paistettuja ryynimakkaroita, uunissa paistettua kinkkua, riisiryynipuuroa, livekalaa, piirakoita ja torttuja. Ennen muinoin asetettiin Tapanina joulupöydälle sianliharokka sikojen menestymiseksi ja suuri kylvökakku, joka asetettiin muiden leipien varaan, niin että sen alle saatettiin joulun aikana lakaista pöydälle varisseet muruset. Ei talıdottu unohtaa jokaiselle meille tärkeätä maan hedelmällisyyttä. Ovathan toiset näistä ruoista jääneet jo paikoitellen unhoon, toisia tullut tilalle, mutta pääruoat ovat sittenkin pysyneet samoina.

Näiden ruokien rinnalla käytetään myöskin kaikkialla seutukuntien tavallisia pitoruokia. Niin kauan kuin me suinkin voimme, on meidän koetettava säilyttää vanha isiltä peritty joulupöytämme koskemattomana."  

LUONTO

Kasvien vaelluksista

Osmo H. Porkka kirjoittaa kasvien leviämistavoista ja liikkeistä, kuinka ne kääntyvät valoon päin, sulkevat lehtensä ja kukkansa ja muuttavat toisille alueille. Kymmenkunta sivua ja useita kuvia sisältävä juttu päättyy puulajien saapumishistoriaan Fennoskandiaan. Harmaaleppä ja kuusi ovat viimeisiä tänne saapuneita puulajeja. Jutun mukaan Ahvenanmaalla oli 1920-luvulla vain kaksi harmaaleppää, lieneekö niitä nyt enemmän, kun punkitkin viihtyvät lepikossa.

"Myöhemmin ihmisen vaikutuksesta on harmaaleppä saattanut runsain määrin laajentaa kasvualaansa, se kun hyvin viihtyy kaskiahoılla, jotka eivät ole tervalepälle soveliaita paikkoja.

Harmaaleppä on hyvä kotimainen esimerkki siitä, miten hedelmien runsaasta esiintymisestä huolimatta määrätyillä paikoilla kasvi itse ei voi siellä kasvaa sopimattomien ulkonaisten tekijäin vuoksi. Semander on nimittäin tavannut Ahvenanmaan rannikoilta runsain määrin harmaalepän pähkylöitä, mutta siitä huolimatta on Ahvenanmaalla vain kaksi harmaaleppäyksilöä, nekin muilla tavoin sinne joutuneita.

Viimeisenä puulajina saapui Fennoskandiaan kuusi. Se vaelsi tänne kaakosta ja idästä päin leviten ensin Suomeen ja jatkaen täältä sitten kulkuaan Ruotsiin ja Norjaan. Kuusi on verraten lihavaa maaperää vaativa laji, joka kaikkialla, missä sillä on soveliaita kasvupaikkoja, karkoittaa tieltään männyn, jonka siemenet eivät enää voi itää sen laajan oksaston varjossa. Näin kuusi onkin työntänyt männyn tieltään karummille kasvupaikoille, kuiville, ravintoköybille kangasmaille tai märkiin soihin, missä se itse ei viihdy, mutta missä kyllä mänty vähemmän vaateliaana menestyy.

Näin ovat nykyiset kasvimme levinneet tänne maamme kehitysvaiheiden aikana, ja samoja keinoja, mitä ne muinoin tänne saapuessaan ovat käyttäneet, ne vielä nykyjäänkin käyttävät vallatessaan sellaiset maa-alat, jotka syystä taitoisesta ovat joutuneet autioiksi. ja sama kiivas keskinäinen taistelu, jota kasvilajit ja kasviyhdyskunnat nykyjään jatkuvasti käyvät, riehui jo niinä geologisina aikakausina, jolloin ne ensiksi maahamme saapuivat. Mitään pysyvää tasapainotilaa ei kuitenkaan ole saavutettu eikä sellaista milloinkaan saavutetakaan, sillä ulkonaisten olosuhteiden vähäinenkin muuttuminen vaikuttaa edullisesti määrättyihin lajeihin ja määrättyihin yhdyskuntiin avustaen niiden levenemistä, samalla kertaa estäen tai hiıdastuttaen toisten lajien vaelluksia."

MENNEITÄ AIKOJA

Suomalainen tutkimusmatkailija Pohjoisella Jäämerellä

Yrjö Karilas kirjoittaa Nordenskiöldin elämänvaiheista, tässä artikkelin alku, josta käy ilmi syy hänen muuttoonsa Ruotsiin.

"Nils Aadolf Eerik Nordenskiöld syntyi Helsingissä v. I832. Isä oli etevä tiedemies ja harras luonnontutkija. Poika sai olla mukana isän virkamatkoilla ja penkoa kotona Mäntsälän Nummenkartanossa hänen kirjastoaan sekä kivennäiskokoelmaansa. Porvoon lukiossa hän kun-

nostautui aluksi ››paljaassa laiskuudessa››, kuten rehtori L. Runeberg sanoi, mutta tämä arvolause kävi niin pojan kunnialle, että hän oitis paransi tapansa ja ponnistihe luokan ensimmäisten joukkoon.

Vallankumousvuonna 1848 Porvoon lukion oppilaat olivat pitäneet pahaa melua jossakin hääjuhlassa. Sen johdosta kaksi pojista sai kämmenpatukkaa ja kaksi erotettiin koulusta. Tovereitten mielestä tämä oli liian ankara rangaistus. Puolet koulun oppilaista erosi; niiden joukossa Nordenskiöld. V. 1849 hän kuitenkin suoritti yliopilastutkinnon kirjoittautuenViipurilaiseen osakuntaan ja tullen sittemmin valituksi matemaattis-fyysillisen tiedekunnan kuraattoriksi. V. I853 hän suoritti filos.-kandidaattitutkinnon ja pääsi isän mukana tutkimusmatkalle Uralin rauta- ja kuparikaivoksille. Erään nuoren ranskalaisen kanssa hän aikoi jatkaa matkaa Itä-Siperiaan, mutta Krimin sota tuli esteeksi. V. I855 hän suoritti fil-os.-lisensiaattitutkinnon, .mutta loistavasti alkaneet yliopistolliset opinnot keskeytyivät valtiollisten syiden tähden.

Antinpäivänä v. 1855 pidettiin Helsingissä n.s. Töölön-päivälliset. Krimin sota oli parhaillaan käynnissä. Nuoret ylioppilaat yltyivät varomattomuudessaan Töölön ravintolassa pitämillään juhlapãivallisillä ylistelemään kautta rantain sardiinialaisia sardiineja, ranskalaisia viinejä ja Krimin hedelmiä, osoittaen siten mieltään Venäjää vastaan, joka oli sodassa Krimin niemimaalle hyökänneitten sardiinialaisten ja ranskalaisten kanssa. Meriekipaasin torvisoittokunnan johtaja kertoi kuulemiaan päälliköllensä, ja tämä kiidätti siitä sanan kenraalikuvernööri, kreivi Bergille, joka ihastuneena huudahti, kun kuuli mielenosoituksen osanottajien nimet:

- Aa, nehän ovat kaikki vanhoja tuttavia!

Kun ylioppilaat sitä paitsi olivat tapahtuman jälkeen kotimatkallaan laulaneet ınarseljeesia marssiessaan pitkin pääkaupungin katuja, oli heidän mittansa täysi. Nordenskiöld sai yliopistosta ››kaksinkertaisen eron» ja opiskeli sen älkeen mineralogiaa ja geologiaa Berliinin yliopistossa.

Parin vuoden kuluttua hän oli taas mukana ylioppilaselämässä ja otti osaa promotsionijuhlallisuuksiin. Eikä hän nytkään osannut olla varovainen juhlapuhetta pitäessään.

- Voimakas, lannistumaton tietoisuus siitä, että meillä on oikeus pyrkiä vapauteen, on herännyt meidän rinnassamme, taistelussa pimeyttä vastaan, joka meidän on kestettävä, meidän ei tarvitse olla yksin. 

Se oli jotensakin selvää puhetta. Kenraalikuvernööri kutsutti hänet puheilleen ja kehoitti häntä valittamaan erehdystään.

- Sitä minä en tee koskaan! vastasi Nordenskiöld.
- Silloin saatte lähteä maasta, siitä olen pitävä huolen! tiuskaisi kenraalikuvernööri kiukustuneena, ja kohta sen jälkeen tuli määräys, että hänen pitää poistua maasta neljäntoista vuorokauden kuluessa.
Tammikuussa 1859 Nordenskiöld kulki luistellen Kihdin yli ja putosi kolmesti heikkoihin jäihin saaden siten tavallaan tulikasteensa vastaisia jäämerimatkojaan varten."

KIELET

Kielen henkistyminen

Martti Rapola kirjoittaa kielen kehittymisestä, uusien sanojen ja käsitteiden laatimisesta ja siitä, kuinka konkreettista työtä tai esinettä ilmaisevat sanat ovat kehittyneet tarkoittamaan enemmän käsitteellistä toimintaa.

Mitäpä siis "tarkoittaa" on tarkoittanut?

"Tarkoittaa sanan historia on erinomaisen valaisevaa. Nykyjäänhän tämä sana merkitsee yksinomaan määrätynlaista sielullista, lähinnä ajattelun tai tahdon toimintaa, mutta vielä pari kolme sataa vuotta takaperin ››tarkoittaminen›› saattoi olla paljon konkreettiseınpaa. V. 1637 ilmestyneessä vanhimmassa suomen kielen sanakirjassa on sotilasammattisanojen joukossa sana tarkoitus, jonka selitetään merkitsevän pyssyn tähtäintä. Ensimmäisessä suomalaisessa virsikirjassa n. vuodelta 1580 on seuraavat säkeet:

››Piru talostam karkota,

Kuin joutsellans meit tarkottaa,

Niin me sua aina kiitäm»

Siinä siis puhutaan jousella tarkoittamisesta. Eräässä I6oo-luvulla painetussa saarnassa sanotaan:

››Perkele niinkuin hän päivät tarkoittaa nuolens meidän jälkeem, niin myös yöllä verkot virittää

meidän eteem››, ja eräässä toisessa uskonnollisessa teoksessa: ››se ruma henki saatan - kaikkinaisen kiusauksen murhapiilillä häntä kohden tarkottaat››. Kuten näkyy, on mielikuva jousella ja nuolella tarkoittavasta eli tähtäävästä sielunvihollisesta hyvin suosittu vanhassa hengellisessä kirjallisuudessamrne. Samanaikaisesta lainsuomennoksesta on seuraava lauseen alku: ››Seisoo mies varjosa, ja metsänraavasta ampuaksensa tarkoittaa, ja mies osaa edesä olla . . . ›› Tässäkin on sama alkuperäinen merkitys. Kuvaannollisesti on voitu sitten ruveta puhumaan tarkoittamisesta sanoin ja ajatuksin, aivan kuin nykyisin toista samaa merkitsevää sanaa tähdätä voidaan käyttää sanoin ja ajatuksin tähtäämisestä."