Muistoja sirkusuralta

Viimeksi ennen eläkkeellevetäytymistäni toimin wisconsinilaisen kiertävän sirkuksen henkilöstöpäällikkönä. Työ oli haastavaa, raskasta mutta myös mielenkiintoista. Tunnustan joskus kaipaavani sahanpurun tuoksua öljylampuin valaistussa teltassa ja yleisön riemukkaita ääniä nautinnollisten esitysten onnistuessa ja tuodessa hetken unohduksen sisällissodan arpeuttamaan kansakuntaan.

Tehtäviini kuului uusien taiteilijoiden palkkaaminen. Esiintyjät olivat yleensä sirkuksessa pitempään kuin yhden kauden, koska maksoimme parempaa palkkaa kuin useammat kilpailijamme. Niinpä eräänä päivänä menetys oli suuri, kun epähuomiossa ruokkimatta jäänyt leijona söi kesyttäjän.

Paikka laitettiin auki, kiertueella levitettiin julisteita ja sanomalehdissä ilmoiteltiin.

Ilmoittelu tuotti tulosta, ja päivänä muutamana edessäni seisoi kaksi työnhakijaa - vaaleatukkainen nainen ja hintelä, mutta palavasilmäinen mies.

- Olemme kiinnostuneita työpaikastanne, he sanoivat. Kyselin kokemusta eläintenkäsittelystä; leijonankesyttäjiksihän ei kouluteta missään yliopistossa, ainakaan minun tietääkseni.

Kumpikin vakuutti kyllä pärjäävänsä, jolloin määräsin järjestettäväksi kokeen. Häkkiin tuotiin sama leijona, joka oli syönyt edellisen kesyttäjän. Tämä siksi, että se oli ainoa leijonamme, sillä niitä on vaikeampi saada sirkushommiin kuin kesyttäjiä. Kalliita ja harvinaisia ainakin Wisconsinin seuduilla. Voi olla, että Louisianassa tai Floridassa niitä on helpompi saada pyydystettyä.

Neiti halusi esiintyä ensimmäisenä. Hänelle annettiin tuoli ja piiska, ja hän astui häkkiin pedon eteen. Nopeasti hän riisui kaikki vaatteensa, leijona hyppäsi kohti häntä, avasi kitansa, mutta ei purrut, vaan nuoli naisen
kiireestä kantapäähän.

- OMG! huudahdin ihmeissäni, pystyttekö tekin tuohon? kysyin mieheltä.
- Kyllä, hän vastasi. Viekää vain leijona pois.