Sillä, ken härjillä ajaa, on myös taipumus niistä puhua. Sunnuntaimusiikkina tarjoan itsenikin joskus soittamaa Poulencin sonaattia huilulle ja pianolle. Toinen osa, Cantilena, on hidas ja hehkuva, paahtava ja pakahduttava.
Esittäjinä ovat Jean-Pierre Rampal, huilu, ja itse säveltäjä, piano. Nuotinkääntäjän henkilöllisyyttä ei kerrota. Vuonna 1958 Rampal tallensi siihen asti kymmenen vuotta käyttämänsä Louis Lotin 1860-luvulla valmistaman kultahuilun kassaholviin ja siirtyi soittamaan amerikkalaista Haynes-huilua, niinikään kultaista. Tämä esitys on vuodelta 1958, kumpikohan soitin siinä on käytössä.
Kiitos tuosta! Mitä miellyttävintä tulla töistä, istahtaa koneelle ja nautiskella Poulencia.
VastaaPoistaMietin tuossa, että aikanaan kun tuota harjoittelin suuren suomalaisen huilistin johdolla, tempo oli hitaampi. No, kun tässä on säveltäjä pianistina, niin ehkäpä se näin menee. Mitä tempoihin yleensä tulee, niin esimerkiksi ragtimea ja jatsia soitettiin viime vuosisadan alkupuolella levylle tosi vauhdikkaasti. Syynä oli savikiekon kestoaika, jolle kappale piti mahduttaa.
VastaaPoista