21.1.2009

Sakspiippu

Belgiasta tulee äkistään mieleen byrokratian lisäksi Tintti-sarjakuva, viime päivinä YLE:ssä esillä ollut filantrooppi imperialistikuningas ja saksofonin keksijä Adolphe Sax (kuvassa; Wikipedia).

Uuden pillin tarkoituksena oli pehmentää sotilassoittokuntien soundia puupuhallinten ja vaskipuhallinten välimaastossa. 1800-luvulla kehitettiin myös toinen, lähinnä peltistä oboe-fagottiperhettä muistuttava sarrusofoni. Saksofoni sen sijaan perustuu klarinetin suukappaleeseen ja oboen kartiomaiseen muotoon.

Lieneekö haetarin lisäksi mikään soitin ollut niin synnillinen kuin sakspiippu. Jatsin poljentoon ja ilotalojen sekä kieltolakikapakoiden ilmapiirteisiin se on kautta aikojen yhdistetty.

Muistan nuorna miesnä jo jonkin verran ko. soittimella soiteltuani erään uskonnollishenkisen tilaisuuden, jossa vanhempi rovasti ääni värähtäen kertoi pahuuden luolista, joissa saksofoni soi. Myös pakinoitsija-kirjailija Aapeli kertoo teoksessaan "Musta Kissa" tuon nimisestä ravitsemusliikkeestä, jonka jotkut perin säädylliset henkilöt ovat jotenkin joutuneet testamentin kautta saamaan haltuunsa. Kylmät väreet käyvät, kun siellä saksofonit "olisevat".

Mutta mennäänpä sitten Suomen Kuvalehden mukana Australiaan v. 1929, V. Kuhlefelt:

"Äskettäin järjestivät sanomalehti Evening News ja Uuden Etelä-Walesin radioyhtymä kilpailun siitä, kuka on Austraalian paras saksofonisti.

Täällä Sydneyssä on usein pidetty kilpailuja eri soittimien ja myöskin oopperalaulajien kesken, mutta saksofonikilpailu oli järjestetty aivan ennenkuulu­mattoman suurenmoisesti. Miljoonakaupungin ”lempilap­selle” saksofonille osoitti kuu­luisa Evening News aivan erikoista huomaavaisuutta.
Osanottajia oli tullut aina Amerikasta saakka, sillä saksofoni on oikea ”Amerikan kan­sallissoitin”, ja Amerikalle voiton pitäisi ilman muuta kuulua.

Eurooppalaisia edustamassa oli ainoastaan muutama englantilainen, pari italialaista ja eräs 20-vuotias suoma­lainen, Josef Kaartinen. Mr. Kaartinen on aivan äskettäin tänne saapunut ja on lyhyessä ajassa päässyt hyvin tunne­tuksi toimien erään 9-miehisen tanssiorkesterin kapellimestarina. Jo Suomessa hänet tunnettiin eteväksi ja lahjakkaaksi muusikeriksi, ja Parisissa­kin hän on herättänyt huomiota tanssikapelli­mestarina.

Kuulin vielä viime vuonna Mr. Kaartisen soittavan Suomen Yleisradiossa, ja jo silloin hän oli etevä saksofonisti, mutta nyt täällä hän osoitti suorastaan suurten viuluniekkojen verroille kohoa­vaa taituruutta. Oli todellinen nautinto kuulla, millä lämmöllä ja antaumuksella hän esitti kilpailu­kappaleen, Rimsky-Korsakovin ”Song of India”. Oli aivan kuin kaunis naisen mezzo-sopraano olisi laulanut, ja paikoitellen oli mahdoton erottaa, oliko ääni ihmisen vai saksofonin.

Austraalialaiset pitävät kovasti saksofonista ja vaativat myöskin paljon tämän soittimen käyttäjiltä.
Noin 500 kilpailijasta valit­tiin ensin 50 parasta, ja näistä kolme parasta joutui loppu­kilpailuun, nimittäin kaksi amerikkalaista, toinen heistä Amerikassa tunnettu Mr. Ted Brown. sekä Mr. J. Kaartinen.
Torstaipäivän aurinko nousi kirkkaana pallona ja niinkuin tavallisesti 8 tuntia aikaisemmin kuin Suomessa.
Klo 8 ip. oli tuhansittain ihmisiä suurten radioliikkeiden edustalla kuuntelemassa tätä ainoalaatuista kilpailua.
Loppukilpailussa piti soit­taa ennenmainittu. Song of India ja R. Wiedoeftin humo­ristinen ”Sax - o – phun”. Erityisesti piti saada esille naurua, ja kun Mr. Kaartinen sen esitti, niin kuului, kuin itse paholainen olisi ollut saksofonin sisällä nauramassa ja ilkkumassa. Kuulijoitakin alkoi vastustamattomasti nau­rattaa.
Hetken kuluttua tiedoitettiin radiossa, että arvostelu­lautakunta oli yksimielisesti määrännyt palkinnon nuorelle saksofonistille Mr. Josef Kaartiselle.

Amerikkalaiset olivat kiukuissaan siitä, että tämä vaaleatukkainen poika vei voiton Eurooppaan, mutta yleisö tunnusti yksimieli­sesti amerikkalaisten hävinneen. ja ”jenkit” saivat tyhjin käsin lähteä kotiinsa.

Se päivä oli omistettu Mr. J. Kaartiselle. Hänelle tarjottiin järjestettäväksi 15-miehinen orkesteri, joka tulee jatkuvasti esiintymään eräässä suuressa tanssipalatsissa. Mr. Kaartinen tulee toimjmaan orkesterin johtajana soitellen kuitenkin välillä soolonumeroitaan.
Sydneyn suurin musiikkikauppa Albert & Son omisti yhden näyteikkunan yksinomaan Mr. Kaartisen valokuville, radiossa pidettiin esitelmä hänestä, ja Josef Kaartisen romanttisen elämäkerran tuntee nyt jo koko Austraalia."

Sain kimmokkeen tähän juttuun öylössäpäeväsestä TV:n limanpoistolääkemainoksesta, jossa etualan pariskunta hehkuu terveyttä ja taustalla häiskä vetää muutaman lennokkaan sävelen saksofonilla. Ovelat mainosmiehet ovat laittaneet pillin suukappaleen ylösalaisin, jolloin ns. päre tulee yläleukaa vasten. Aika hyvä temppu, enpä tuotakaan mainosta nyt muuten muistaisi. Tässä terveydentilassa limaa tulee kyllä ilman lääkettäkin ihan riittävästi.

Tässä pari musiikkipätkää, ensin Bachia , jossa kvintetti muodostuu kahdesta altosta, kahdesta tenorista ja baritonista ja sitten syntisempää osastoa, kvintetissä mukana sopraano, altto, tenori, baritoni ja basso.

Rudy Wiedoeft, jonka kappaleen Kaartinen kisoissa soitti soittaa tässä oman sävellyksensä "Saxema". Löytyi Gutenberg.orgista.

2 kommenttia:

  1. Olihan ne vanhat papit ja lukkaritkin joskus tosiaan sakspiippuja, haetarloeta ja kitaroita vastaan.

    Täällä lännessä (ja ehkä muuallakin) oikein tiukkapipoiset saattavat pitää jopa sävellettyä urkumusiikkiakin synnillisenä.

    Urkujensoittoon vakavasti suhtautuva kanttura saattaa saada palautetta, että tuollainen taiteilu on itsestään perkeleestä, omaksi kunniaksi tehtyä.

    Uruthan ei ole alunperin kirkkosoitin lainkaan, koskapa urkujen keksimisen aikoihin ei vielä kristinuskoa ollut olemassakaan. Vielä kirkon alkumetreillä urkuja soiteltiin sirkushuveissa, kun kristittyjä Rooman sirkuksissa teloitettiin.

    Itse muistan nauttineeni kerran suunnattoman kauniista saksofonilla soitetusta, urkusäesteisestä bachin kappaleesta (sovitettua musaa tietenkin). Eikä tästä ole kuin pari viikkoa, kun itsekin sopraanosaksofonia säestelin uruilla.

    Niin, se väräjävä-ääninen provasti ei ollut mahtanut lukea Isosta kirjasta psalmia 150...

    VastaaPoista
  2. Kirjoitin tuossa Aapelin Mustasta kissasta; oikea kirjoittaja on kuitenkin Agapetus.

    VastaaPoista