Gamba vai kampa

Muutamana viime viikkona on tullut kuunnelluksi paljon radiota. Televiisio on jäänyt vähemmälle, mitä nyt kulttuurikanavat Jimin ja Foxin kovimpia keräilijöitä, varastojen metsästäjiä ja huutokauppakeisareita on tullut vilkuiltua. Jo Marshall McLuhan-vainaa väitti, että telkkari on kylmä, mutta radio kuuma media.

Kuvassa on yksi muutamista toimintakuntoisista huushollin vastaanottimista. Se soi korvan juuressa aamulla ja illalla ja usein päivälläkin. Asema-asetus on Yle-ykkösellä, josta tulee ainakin järkevänkuuloista musiikkia, enimmäkseen. Poikkeuksen tekee gamba. En tiedä, miksi Ylen johtokunta on ihastunut niin sen jurskutukseen. Yhtenäkin iltana ei uni meinannut tulla silmään, kun joku soitti bassogambaa.

Suomalaisista gambisteista tuntuu usein esiintyvän Mikko P., jolla on yhtä kirjainta vailla sama sukunimi kuin tuntemallani Mikko P:llä, joka taas on tuttu lauluistaan ja lastenkonserteistaan, joissa gamban sijasta saatetaan soittaa vaikka mehupillejä taikka kampaa.

Kammansoitto taitaa olla koko lailla unhoonjäänyt taidemuoto. Tärkeimmäksi kadon syyksi olettaisin nykyisen vessapaperin. Joku vanha ihminen saattaa muistaa vielä, että vessapaperi oli takavuosina ohutta, toiselta puolelta kiiltävämpää ja toisaalta hiukan mattaisempaa. Paperinippu oli ripustettu kuparinväriseen lankakoukkuun. Koostumuksensa ansiosta se soveltui mainiosti kammansoittotarpeisiinkin. Se kesti kosteuttakin paremmin kuin tavallinen silkkipaperi, jolla toki soitossa saattoi saada herkempiä sävyjä aikaan. Turha on nykytoilettipaperilla, olipa sitten yksin- tai kaksinkertaista tavoitella sulosointuja kamman kera.

Lasten äänimaailmaan kuusikymmentä vuotta sitten kuuluivat kammansoitto ja polkupyörän räpätin.

P.S. Tässä aiemmin mainittu paperilaatu on esillä Clitonian alppivaltiosta kertovassa artikkelisarjassa osassa 4.